Olen miettinyt mikä tämän eron oikein tekee. Yhtälailla molempien rotujen rotumääritelmät kun puhuvat kuitenkin pidättyväisistä ja arvokkaista / arvonsa tuntevista.
Tarkalleen ottaen rotumääritelmissä sanotaan näin:
SALUKI
KÄYTTÄYTYMINEN/LUONNE: Pidättyväinen vieraita kohtaan, mutta ei hermostunut eikä aggressiivinen. Arvokas, älykäs ja itsenäinen.
AFGAANINVINTTIKOIRAMelko samankaltaisia sinänsä siis. Afgaanin luonteeseen toivotaan ainoastaan lisäksi tietynlaista kiihkeyttä, kun taas salukilta ei. Lisäksi toki afgaaninvinttikoiran odotetaan kantavan häntänsä ylhäällä liikkeessäkin kun taas salukin halutaan pitävän häntänsä alhaalla, mielellään alle selkälinjan tason. Itsevarma koira kantaa luonnostaan häntäänsä ylhäällä, niin myös reipas salukikin, sehän on osa koiran normaalia elekieltä. Sinänsä hännänkannon ideaali siis suosii salukeja jotka eivät ole erityisen itsevarmoja - elleivät sitten toki koiran muut ansiot ole niin suuret että tuomari katsoo läpi sormien tuota hieman korkealla kannettua häntää.
KÄYTTÄYTYMINEN / LUONNE: Itämainen ilme on rodulle tyypillinen. Afgaaninvinttikoira katsoo suoraan ihmiseen ja ikään kuin hänen lävitseen. Koira on arvonsa tunteva ja pidättyväinen, luonteessa on myös tietynlaista kiihkeyttä.
Minusta tuntuu että salukipuolella herkästi on alettu sekoittaa arkuus ja pidättyväisyys, ja että monesti kuitataan selvästi arkakin käytös "rodunomaisena" pidättyvyytenä, ehkä koipien väliinkin ajoittain vilahtava häntäkin on sitä ideaalia ja rotutyypillistä. Miten sitten nämä kaksi asiaa, pidättyvyys ja varsinainen arkuus, oikeasti toisistaan eroavat? Koetetaanpa selvitellä käsitteiden eroja.
Ihmisiä kohtaan pidättyväinen koira on sellainen, joka sallii vieraan ihmisen kontaktin, mutta ei syvennä sitä itse. Pidättyväisyyden synonyymi voisikin olla välinpitämättömyys. Pidättyväisyys ei tarkoita epäluuloisuutta eikä arkuutta. Pidättyväiselle koiralle vieraat ihmiset ovat ilmaa - Se ei koe tarvetta väistää niitä mutta ei myöskään hae itse aktiivisesti kontaktia. Sitä ei pahemmin kiinnosta. Kun pidättyväisyyteen lisää arvokkuuden, on koira kuten afgaanin rotumääritelmässä kuvataan - jopa hieman ylimielinen, katsoo kuin ihmisten läpi. Pidättyväisyydeksi voidaan vielä laskea sekin, ettei koira heti lämpene ulkopuolisen ihmisen yrityksille ottaa kontaktia. Se voi jopa väistää silitysyritystä tai pitää ällöttävänä ihmistä joka seisoo sitä kohti kättä nenän eteen tyrkyttäen. Mutta se ei panikoi, eikä peruuta, ja kun ihminen lopettaa yrittämisen, menee koira usein itse nuuhkaisemaan ja kartoittamaan uuden tuttavuuden - heti kun saa tehdä sen omin ehdoin, kun itseään huvittaa.
Toki peruskoiriin, sellaisiin hyvin kontaktia herkästi ottaviin iloisiin heiluhäntiin tottuneet ulkopuoliset ja rotua tuntemattomat ihmiset voivat tulkita myös pidättyväisen koiran araksi, jos se ei halua tulla tervehtimään vaan seisoo rauhallisesti taaempana. Mutta tämä se ei kuitenkaan ole oikeaa arkuutta.
Olennaisin ero pidättyvyydessä ja arkuudessa onkin, että pidättyväinen koira ei pelkää. Yhtälailla myös pidättyväinen koira opetetaan sietämään tuntemattomien käsittelyä, mutta se tottuu nopeammin. Reipaskin koira voi pitää ensin inhottavana että vieras ihminen tahtoo avata sen suuta, ja ensin pakitella. Mutta aran koiran kanssa edessä voi olla vuosienkin työsarka pienimmissäkin totuttamisissa, tai koira ei ehkä edes totu koskaan. Arka koira pakittaa ja koettaa välttää kosketusta viimeiseen asti ja se stressaantuu joutuessaan tällaisiin tilanteisiin. Oikein pahimmillaan se voi myös murista ja näykkiä pelosta, jos se kokee että se on ajettu nurkkaan. Se voi jopa lamaantua tai saada pakoreaktion. Se voi läähättää tai sen turkki voi hilseillä tai se voi vaikkapa näyttelypaikalla tuntea olonsa turvalliseksi vain näyttelyhäkin suojista.
Aran koiran käytös näkyy usein myös laajemmin sen elämässä. Pelkkä näyttelykehässä väistäminen voi aina olla myös nuoren koiran tottumattomuutta tai jokin vinttikoirahepuli, tuomarilla saattaa olla vaikka omituisen kahiseva takki tai mikä muu nyt saattaakaan joskus saada herkkäsieluisen vinttikoiran näkemään satunnaisia mörköjä. Myöskin teatraalinen kauhuilu, joten esimerkiksi afgaanit usein harjoittavat, eroaa paljon varsinaisesta arkuudesta. Afgaani voi tehdä jostain kamalasta asiasta suuren spektaakkelin huutaen ja haluten pois, mutta sekin on erilaista. Oikeasti arka koira saattaa pelätä myös monia normaaleja arjen asioita. Autossa ajamista tai muuta matkustamista, ukkosia ja ilotulituksia, outoja paikkoja, vieraita ihmisiä sekä sisällä että kotonaan, vieraita koiria, liukkaita lattioita, portaita, lista on pitkä ja mahdollisuuksia on paljon. Oikeasti aroilla koirilla pelkääminen ei myöskään ole mikään ohimenevä kehityksen vaihe joka helpottuu koiran kasvaessa. Usein varsinkin nuorilla koirilla ja pennuillahan on "mörköikää" jolloin vaikka pimeässä seisova roskapönttö saattaa olla yhtäkkiä se kamalista kamalin, tai aiemmin iloisesti vastaantulijoihin suhtaantunut koira saattaakin yhtäkkiä välttää kontaktia. Tällainen menee kuitenkin ohi viikoissa, kuukausissa. Hyvin arka ja epävarma koira saattaa vaatia paljon työtä ja jatkuvaa panostamista pelkästään pärjätäkseen normaalissa elämässä mukana. Se voi saada herkästi kammoja ja muistaa ikäviä tapahtumia myös pitkään.
Arkuutta on toki monenlaista. Arkuus on ominaisuus, jonka periytymisaste on käyttäytymispiirteistä suurimpia. Se periytyy voimakkaasti vanhemmilta jälkeläisille. Mutta arkuuteen vaikuttavat myös huono sosiaalistaminen sekä opitut kokemukset, kuten jonkin asian säikähtäminen, ja siihen tilanteeseen ehdollistuminen. Perinnöllinen arkuus useimmiten näkyy juuri laajempana kuin vain tietyíssä yksittäisissä tilanteissa. Hyvän hermorakenteen omaava koira voi toki sekin traumatisoitua jostain tapahtumasta, mutta yleistynyttä arkuutta sellaiseltä yksilöltä ei pitäisi löytyä. Toki yksilö voi pelätä vaikkapa portaissa kulkemista tai vaikka kärpäsiä, mutta pelkojen ei pitäisi hallita sen elämää ja useimmiten sen saa ylittämään itsensä riittävällä totuttamisella ja vastaehdollistamisella.
Itse tuppaan kieltämättä pitämään salukeissakin ihanteellisena ennemmin avointa, ehkä pidättyväistä luonnetta, kuin kovin mimosamaista ja herkkää. En haluaisi salukin liehivän kaikkia kuten noutaja tai spanieli, mutta haluan sen sietävän myös tuntemattomien käsittelyä pakittamatta, stressaamatta, pelkäämättä. Koira voi siis olla hyvähermoinen ja itsevarma vaikka onkin samalla pidättyväinen, välinpitämätön. Mieluummin ottaisin myös nuorena villin, iloisen ja energisen koiran joka vanhemmiten vasta "rauhoittuu" pidättyväiseksi, kuin vähän kaikkea pelkäävän aran nuorukaisen, joka vanhemmiten tottuu kaikkeen sen verran että voidaan tulkita olevan pidättyväinen eikä arka.
Näyttelykehä ei tietenkään ole kuin yksi hetki koiran elämästä, yksi murto-osa, joten vaikkapa yhden tuomaria karkuun pakittamisen perusteella nyt ei voi vetää satavarmoja johtopäätöksiä yhdenkään koiran luonteesta. Mutta jos yksilö pakittaa jatkuvasti joka näyttelyssä eikä sen luonne siitä iänkään myötä parane, jos se kotioloissa on yhtä herkkä, voisi jo ajatella että kyse on nyt jo jostain muusta kuin rotutyypillisestä pidättyväisyydestä.
Hannes Lohen tutkimusryhmällä on meneillään tutkimusprojekti, jonka aiheena on nimenomaan koirien arkuus.Tutkimuksen tavoitteena on löytää arkuuteen vaikuttavia geenejä ja selvittää arkuuteen liittyviä erilaisia ympäristötekijöitä, sekä arkuuden, ääniarkuuden ja eroahdistusoireiden mahdollista yhteyttä. Tutkimukseen tarvitaan arkoja koiria, mutta myös keskivertoja ja rohkeita koiria verrokeiksi. Tutkimukseen voivat osallistua kaikenrotuiset koirat, mutta myös erityisesti salukeja toivotaan mukaan tähän.
Linkki tutkimuksen sivuille: Tutkimusprojektit - Arkuus
Ja suoraan kyselyyn: Arkuuskysely
Toivottavasti tämän tutkimuksen myötä saamme paremmin selvyyttä myös arkuuden periytyvyydestä ja kuinka paljon siihen vaikuttavat elinympäristö ja kokemukset! Ja aivan eritoten toivoisin että salukien luonteisiin jaksettaisiin yhä edelleen kiinnittää huomiota. Jos koira osoittaa arkuutta ja epävarmuutta, seurattaisiin onko kyse jostain ohimenevästä, onko sisaruksilla tai muilla lähisukulaisilla samanlaista käytöstä. Mietittäisiin tarkkaan voidaanko käytös todella luokitella "rotutyypilliseksi pidättyvyydeksi". Vaikka koira kotioloissaan, omien perheenjäsenten kesken olisi iloinen ja mukava, mutta ulkona tutuista ympyröistä hermostunut ja pelokas, ei se välttämättä ole parasta jalostusmateriaalia. Vaikka miten ihana ja rakas muuten olisikin.
