Rasmuksen sairaskertomus

Rasmus oli ensimmäinen afgaaninvinttikoirani, jonka menetin yllättäen aika nopeasti turhan aikaisin, vain 8v 9kk iässä syksyllä 2011. Sairastelun syy oli pitkään mystinen, mutta nyt viimein näyttää siltä että löysimme vastauksen ja lopputilanteeseen johti kurkunpään halvaus. Tahdon jakaa meidän tarinamme jos kenties siitä voisivat muut saada vinkkiä ja löytää diagnoosin ajoissa ennenkuin tilanne etenee liian pitkälle.

Voisin olettaa näin jälkeenpäin asioita tarkastellen, että ensimmäiset oireet ilmaantuivat jo jokunen vuosi sitten. Kiinnitin tuolloin huomiota siihen että Rasmus alkoi hyytyä maastokisoissa. Se ei jaksanut enää vetää pitkää rataa täysillä. Luulin ensin että sillä on huono kunto, eihän se samalla tavalla riehunut vapaana ollessaan kuin muut koirani. Seuraavaa kautta varten sitten panostettiin kunnon kohottamiseen sen kanssa (mm. pyöräiltiin). Silti edelleen sama juttu, hyytyi aina radan loppupuolella. Päätin sitten kuvauttaa siltä
koko paketin (lonkat, kyynärät, polvet, selkäranka- ja niska) tiedonkeruuna vastaisen varalle sekä
siltä varalta, jos siellä jokin selittäisi tuota hyytymistä. Sieltä ei kuitenkaan löytynyt selitystä vaan
luusto oli ikäisekseen oikein hyvässä kunnossa ( koira vajaa 7v - lonkat B/B, kyynärät 1/1, polvet 0/0, ranka puhdas, ei muutoksia).

Seuraavaksi käytiin hierojalla. Lihasjumeja löytyikin lavan ja lantion alueelta ja ajattelin syyn
löytyneen. Ainakin koira oli kuin uusi käsittelyn jälkeen, ravasi taas mielellään ja rennompi kaikin
puolin. Sen jälkeen käytiinkin sitten hierottavana noin kerran vuoteen, koska samat kohdat vetivät
aina uudelleen jumiin siinä ajassa. (Jumituksen syy oli todennäköisesti kuitenkin koiran rakenteessa - vaikka Rasmuksella oli kohtuullisen hyvä etuosa, riittävästi kulmautunut ja etujalkojen välissä oli reilusti tilaa, koira oli kauttaaltaan pitkän mallinen ja kapea, sekä omasi kropan malliin nähden turhan kulmautuneet takaraajat. Tästä seurasi turhaa kuormitusta ristiselkään, mikä sitten taas herkästi jumitti koko selän alueenkin pahimmillaan.)

Mikkelin rataharkoissa kesällä totesin, ettei se jaksanut oikein hyvin juosta enää koko
480m rataa ja jopa 280m alkoi olla siinä rajoilla. Nyt oli hierottukin ihan vastikään, joten lihasjumit
eivät voineet olla syy tähän. Arki sujui silti ongelmitta, en huomannut mitään kummempaa.
Hiekkakuopalla otti edelleen normaalit spurttinsa ja tykkäsi sitten olla namipussin tuntumassa
ihmisten seurassa muuten. Tämä oli kuitenkin sille ihan luonteenomaista käytöstä. Aloin miettiä että
josko se on vain kyllästynyt vieheen jahtaukseen vuosien saatossa.

Sen ääni muuttui melko käheäksi myös melkein jo 5-vuotiaasta eteenpäin, ja sitä vaivasi myös jatkuva köhiminen. Ei sen tyyppinen yskä että olisin pelännyt kennelyskää, mutta päivittäinen kurkun selvittely kuitenkin. Tähystytinkin sen kurkun siksi kahteen kertaan rauhoituksessa selvittääkseni yskinnän syyn, mutta mitään rakenteellista vikaa kurkussa ei ollut. Yskä ei varsinaisesti tuntunut koiraa itseään myöskään haittaavan joten sen sitten kuittasi vain sillä että suuriturkkinen koira ehkä saa karvojaan suuhun tms. Muutaman kerran syötiin silti nielutulehdukseen antibioottia (nielu punoitti) ja välillä häädettiin nenäpunkkeja, mutta mikään ei vienyt ajoittaista kröhää täysin pois, samoin reverse sneezing oli punkkihäädöistä huolimatta sille tyypillistä aina toisinaan.

Joskus noin 5-vuotiaana muistan sen saaneen puruluun palasen jumiin kitalakeensa. Onnistuin kaivamaan sen ulos vielä omin toimin, mutta siitä eteenpäin oli selvää että mikäli luita syötiin oli oltava tarkkana millaisia paloja se yritti niellä, valmiina nappaamaan pois yhtään isommat irronneet palaset. Lopulta en uskaltanut syöttää sille enää edes siankorvia, koska näytti siltä että se jopa niiden palasia meinasi saada kurkkuun jumiin. Luulin että se oli vain niin sähelö ja ahne, mutta muilla koirillani ei ollut vastaavaa probleemaa varsinkaan siankorvien kanssa. Jälkeenpäin uskon että tämäkin oli jo oire kurkunpään halvauksesta, kun olisin vain osannut lukea oiretta oikein. Jos kurkunpää ei toimi oikein niin tottahan silloin isommat puruluun/siankorvankin palat sinne herkemmin jäävät jumiin aiheuttaen jopa oikean tukehtumisvaaran.

Varsinaiset isommat oireilut alkoivat kuitenkin vasta kesän 2011 loppupuolella. Huomasin ensin että se vapaana kuoppaillessaan, rinnettä ylös juostessaan hengitti rohisten rasituksen päälle. Palautui kohtuullisen nopeasti, mutta selkeästi rasitus vaikutti ja rohina ole selkeästi kuultavissa. Tämän takia taas käytiin sitä lääkärissa sydänkuuntelussa ja harkitsin vieväni sydänultraan Kuopioon, jos yhtään näyttäisi
että olisi siihen aihetta. Keuhko- ja sydänäänet olivat tuolloin kuitenkin aivan ok, eikä muuta
sydänoireiluun viittaavaa oiretta ollut. Sille oli vanhemmiten tullut myös jokunen patti kaulaan, lavaan ja takajalkaan "pahka", ne vilkaistiin tuolloin samalla, mutta eivät edellyttäneet mitään toimenpiteitä – Lähinnä piti seurailla kasvavatko tai kipeytyvätkö. Kesän aikana kiinnitin huomiota tosin myös siihen että toisinaan Rasmus kröhi ulos myös kertaalleen nielaistuja ruokapaloja, kuten nameja. Varsinaisen ruuan syömisessä ei ollut ongelmaa, mutta namin nieltyään se saattoi kohta yskiä ja kakaista namin takaisin ulos, syödäkseen sen sitten hetikohta taas uudelleen.

Syyskuun alussa Rasmukselle sitten nousi lämpöä ja samalla iski kova mahatauti – vesiripulia
ja oksentelua, edes vesi ei pysynyt sisällä kuin 15 minuuttia. Sen verran raju ja epätyypillinen
kyseiselle yksilölle, että hain siihen heti Tylosin-kuurin epäillen suolistotulehdusta (suolistotulehdus sillä oli kerran aikaisemmin alle 1v ikäisenä). Mahatauti meni onneksi ohi vuorokaudessa, mutta lämpöilyä ja apaattisuutta kesti kolmisen päivää vielä senkin jälkeen.

Koira parani, meni pari viikkoa ja sitten lämpö ja nuupeus palasivat taas, nyt ilman minkäänlaisia vatsaoireita. Lämpöä ei koskaan ollut kuin jonkun verran yli 39C mutta apaattisuus oli selkeää. Köhää oli edelleen ja yhtäkkiä myös korvat töhnäsivät yllättävän paljon. Vein siis lääkäriin, otettiin verikokeet ja katsottiin keuhkokuvat, sekä mitä korvissa oli. Röntgenkuvissa ei näkynyt oikein mitään, keuhkot siis puhtaat. Veriarvoissa pientä nousua oli maksa-, munuais- ja veren urea-arvoissa mutta ei oikein riittävästi selittämään ongelmia. Punkkivälitteisten tautien testit tulivat takaisin negatiivisina. Korvissa ei ollut mitään, ei hiivaa eikä bakteeritulehdustakaan.Kummallista oli että tulehdusarvot eivät olleet yhtään koholla. Oletettiin olevan jotain autoimmuunia kuumeilua (FUO eli Fever of Unknown Origin) ja aloitettiin kortisonikuuri ja antibiootti.

Meni reilu viikko, kuume saatiin pois kolmessa päivässä tällä lääkityksellä. Koiran kunto oli tosin
huonontunut niin, että kun alle kuukausi sitten mentiin vielä 5km lenkkejä ongelmitta, niin nyt
Rasmus hädin tuskin jaksoi 800m jotta sai tarpeensa tehtyä. Häntä oli hyvä indikaattori - kävelyn
alussa se oli normaalisti pystyssä lippuna, mutta kun iski väsy, se roikkui siimana alhaalla. Minusta
siis tosiaan tuntui kuin se olisi parissa kuukaudessa vanhentunut vuosia, kuin 8-vuotiaan koiran
sijasta talossa olisi ainakin 12-vuotias veteraani. Lisäksi se saattoi kompastella muunmuassa sohvalta lähtiessään ja muutenkin sen kävely muuttui jotenkin tökkiväksi. Osansa toki oli varmasti kortisoninkin aihauttamalla melko nopealla lihaskadolla.

Kuume palasi taas viikon päästä, ja mentiin suoraan lääkäriin ottamaan uudet verikokeet. Tällä kertaa olivat tulehdusarvotkin kohonneet. Köhä oli myös nyt selvästi voimakkaampi, yski todella paljon aiempaankin verraten. Oltiin jo järjestelemässä lähtöä Aistiin Helsinkiin ihmettelemään,
mutta sanoivat sieltä neuvoteltuaan, ettei kuulosta akuutilta neurologiselta ongelmalta, eikä kannata
lähteä ajamaan. Vaihdettiin antibioottia ja Baytril sitten tuntuikin auttavan. Epäiltiin että kortisoni
alensi vastustuskykyä ja edesauttoi näin keuhkoinfektion syntyä. Päätettiin tiputtaa kortisoni pois, koska se ei ollut vakauttanut tilaa. Kuume tippui pois parin vuorokauden sisällä kokonaan eikä palannut nyt uudelleen.

Sitä mukaa kun kortisonia tiputettiin Rasmus reipastuikin henkisesti. Joko tauti ei vastannut kortisonihoitoon tai sitten kortisoni ei vain lääkkeenä sopinut Rasmukselle yksilönä. Kotona sisällä se oli melko normaali itsensä, komensi ruokaa ja oli mukana menossa. Sisätiloissa ei tietenkään tarvinnut rasittaa itseään erityisesti joten se oli miltei normaali siellä. Ulkona huono kunto sen sijaan oli silmiinpistävä ja koko ajan näki ettei kaikki ole kunnossa, vaikkei tiennytkään mikä oli vialla ja mikä mahtaisi olla ennuste.

Sitten alkoivat taas uudet oireet – yleinen kipuilu. Välillä tuntui että ontuu etujalkaa, välillä
takajalkaa, välillä tuntui että on jäykkä koko kyljen pituudelta. Konsultoin jälleen lääkäriä ja
aloitettiin kipulääke. Loxicom kerran päivään. Valitettavasti se ei pitänyt tehoa yllä riittävän
tasaisesti - vaikutuksen loppuessa Rasmus oli melko huonossa kunnossa. Takapää meinasi pettää
alta, ei halunnut liikkua kun jalat ei meinanneet kantaa, nuoli kylkiään ja selvästi sattui, kerran
paniikissa yritti juosta sohvaa pitkin ja jalat ei kestäneet tulla perässä. Tuolloin oli taas viittä vailla että lähdettiin jo hakemaan tujumpaa kipulääkettä päivystävältä hätään, kun yhtäkkiä lääke alkoikin taas vaikuttaa.. Sama koira joka hetki sitten ei tahtonut liikkua senttiäkään ja läähätti levottomana, liikkuikin taas normaalisti –  Selvä merkki oli kun se kävi varastamassa hyllyn päälle paniikissa jättämäni lihapasteijan. Tilanne saatiin stabiloitua vaihtamalla kipulääke kaksi kertaa päivässä annettavaan lääkkeeseen joka piti sitten vaikutuksen yllä tasaisemmin.

Alkoi hieman rauhallisempi jakso jonka aikana voitiin taas tehdä lisätutkimuksia samalla kun koetettiin metsästää sitä oikeaa diagnoosia. Suljettiin pois Myasthenia gravis ottamalla ruokatorven varjoainekuvaus, sekä rangan ongelmat kuvaamalla jälleen koko selkä. Ruokatorvi oli puhdas, ei löytynyt rakenteellisia virheitä joka olisi selittänyt esimerkiksi sitä namien kakomista. Neurologiset refleksit toimivat normaalisti, takapää oli vain kovin voimaton muuten. Sä'än kohdalta rangasta löytyi pari spondyloosimuutosta joka oli käsin koeteltaessa myös hyvin arka. Samoissa röntgenkuvissa näkyi nyt ensimmäisen kerran keuhkoissakin tummentumaa, muttei vielä kovin paljon, ja ne tulkittiin keskimmäisen kuumepiikin aiheuttaneen keuhkokuumeen jäämiksi.

Seurasi muutaman viikon stabiili vaihe. Hoidettiin spondyloosia akupunktiolla ajatellen sen aiheuttaneen ainakin tuon kummallisen kipuilun ja ontumisen, ehkäpä se helpotti muutenkin olotilaa, koska nämä ajat Rasmus oli taas virkeämpi. Suorastaan pystyin hieman hengähtämään ja toivo heräsi taas. Josko tästä kuitenkin selvittäisiin? Vaikka ilman diagnoosia ja ennustetta kun ei tiennyt yhtään mitä odottaa ja mikä seuraava käänne olisi, näki koko ajan, ettei koira ollut normaali itsensä, että jokin oli pahasti vialla. Vielä kun vieressä oli kaksi  hyvinkin vireää ja energiaa täynnä olevaa nuorempaa koiraa, oli ero silmiinpistävä. Pahimman kipuilun aikaan päivystävä lääkäri minulta varovasti kysyikin, että jos on noin mystinen vaiva niin olenko miettinyt sitä lopullisinta ratkaisua.. Mutta niin kauan kuin on elämää on myös toivoa, en voinut ollenkaan hyväksyä antavani vielä periksi ja pidin sitkeästi kiinni ajatuksesta että Rasmus on vielä suhteessa nuori ja sillä pitäisi olla vielä useampi vuosi edessään.

Marraskuun alussa Rasmus siis tuntuikin olevan vähän virkeämpi. Viimeisenä viikonloppuna se tuntui
jaksavan lyhyen lenkinkin jo virkeämmin, maanantaina kun mentiin taas akupunktioon se hyppi ja koetti laukata hihnassa. Näin valoa tunnelin päässä, ehdin ajatella että kenties spondyloosin aiheuttama kipuilu kuitenkin oli nyt se suurin ongelma ja siihen näin saatu helpotusta.

Kunnes tapahtui se viimeinen, yllättävä romahdus..

Tulin töistä kotiin tiistaina. Aamulla lähtiessäni kaikki oli kunnossa, mutta samalla hetkellä kun
näin taas Rasmuksen, tiesin että lämpöä on taas noussut. Mittasin kuumeen ja se oli nyt vielä aiempaa korkeampi, 40 asteessa. Nuupeuden lisäksi koira hengitti hyvin vaikeasti, eteenpäin nojaten ja rohisten ja yski taas enemmän. Sydän kurkussa soitin taas vakilääkärillemme joka suositteli soittoa Kuopioon ja ajan varaamista keuhkojen huuhtelunäytteen ottoon. Näytti siis siltä että aiempi keuhkokuume olisi uusinut ja tarvittaisiin järeämpiä toimia jotta sen saisi kokonaan pois. Kello oli tietysti jo yli neljän, joten sille päivälle aikaa ei saanut eikä päivystävä klinikka tehnyt sellaisia toimenpiteitä. Konsultoin tutun klinikan lääkäriä ja varasin ajan seuraavalle aamulle heti kahdeksaksi, heti kun ovet aukeaisivat. Koiran kunnon kuvailun perusteella lääkäri uskoi että selviäisimme yön yli, eikä antibioottia saisi muutenkaan aloittaa ennen
huuhtelunäytteen ottoa, koska se voisi häiritä tuloksia ja taas pitkittää paranemista. Siinäkin tilanteessa näin toivonkipinän – Kuopion alueella oli hoidettu vastaavia mysteerikuumeiluita pitkin syksyä useampia, toisissa oli yhdistävä tekijä ollut perheen ihmisjäsenten sairastama mykoplasma ja toisissa Lapin vierailut ja kosketus myyriin. Me emme olleet käyneet Lapissa eikä kukaan ollut sairastanut mykoplasmaa, mutta silti tämä toi toivoa. Kipulääkettä sain antaa kuumetta alentamaan ja oloa helpottamaan joten sitä annettiin.

Yö oli yhdet elämäni pisimmistä 12 tunnista. Sinänsä stabiili, Rasmuksen tila ei romahtanut sen
pahemmaksi, mutta nukkuminen oli katkonaista ja koko ajan olin valmiina siihen että meidän pitäisi lähteä jo keskellä yötä ajamaan Kuopioon jo aikaisemmin päivystykseen. Koira kulki kotona kuin haamu, ensimmäistä kertaa koko aikana ruoka ei maistunut. Kävin aika ajoin tukemassa sen sohvalle pää tyynyille jotta sen oli helpompi olla, kun tuntui että hengitys oli vaikeaa ellei päätä saanut tuettua ylös. Se ei jaksanut pyytää ulos ja teki tarpeensa eteisen lattialle. Vielä aamulla se käveli itse autolle (tosin pissasi voimattomana keskelle pihaa sitä ennen) ja nousi penkille, mutta sitten sen voimat tuntuivatkin ehtyvän. Se oli hereillä automatkan ajan mutta lääkärin pihaan päästyämme se jaksoi enää juuri ja juuri kävellä sisälle. Sen jälkeen se kannettiin vaa'alle (paino oli viikossa tippunut 2kg) ja taas lääkärin huoneeseen. Lääkärin ei tarvinnut paljon katsoa tai tutkia todetakseen, että tämä yksilö on aivan loppu. Rasmus ei olisi enää siinä tilassa kestänyt enää rauhoitusta mikä tarvittaisiin huuhtelunäytteen ottamiseen, ja toisekseen tätä enää mitkään antibiootit pelastaisikaan. Keuhkoäänet olivat kauheat ja sydämen syke aivan liian tiheä. Romahdus tapahtui siis alle vuorokaudessa ja jotenkin niin odottamatta..

Oli selvää ettei mitään ollut tehtävissä, koiran kannalta oli enää jäljellä vain yksi ainoa inhimillinen ratkaisu, lopetus. Lääkäri kuitenkin kysyi sairastelun mystisyyden takia, että vaikka lopputulosta se tuskin enää muuttaisi, otettaisiinko kuitenkin vielä verikokeet ja röntgenet, että kenties vähän selviäisi mikä tähän pisteeseen toi. Halusin näin, joten otettiin vielä laajat verikokeet ja röntgenet keuhkoista, ja
verrattiin niitä kaikkiin viimeisen 2kk aikana otettuihin kuviin ja kokeisiin. Verikokokeista selvisi
lähinnä että koko elimistö oli antamassa periksi. Munuaisten tilanne tosi paha, ja erityistä oli myös hyvin korkea hemoglobiiniarvo. Tämä johtui mitä luultavimmin hypoksiasta - koska keuhkot eivät
enää tuottaneet elimistöön tarpeeksi happea, yritti kroppa kompensoida nostamalla veren
happipitoisuutta. Röntgenissä näkyi että Rasmuksella oli käytössään enää 20% keuhkojen
kapasiteetista, eli sillä oli enää noin kissan keuhkon kokoinen tila millä hengittää. "Loppukiri" oli
siis todella aggressiivinen – Niissä vain kuukausi takaperin otetuissa röntgenissä näkyi vasta joitain
tummentumia, kun nyt viimeisen aamun röntgenissä keuhkot olivat tummaakin tummemmat, eikä sydänkään enää erottunut kuvista massan takaa. Lopputilanteen perusteella pystyttiin sanomaan että ne tummentumat jotka tulkittiin aluksi keuhkokuumeen jäämiksi, olivatkin itseasiassa se ensimmäinen merkki siitä että keuhkoissa oli jotain ikävämpää meneillään.

Annoimme rakkaan nukkua pois ennenkuin olo kävisi aivan liian tukalaksi.

JÄLKIPUINTI 

Menetyksen shokin keskellä minusta ei sitten ollut ajattelemaan niin pitkälle että olisin pystynyt
järjestämään vieraalla paikkakunnalla koiran pakkauksen ja lähetyksen Eviraan avaukseen. Tällä klinikalla ei ollut sellaista palvelua että avustaisivat pakkaamisessa ja lähettämisessä toisin kuin olisi ollut meidän "omalääkärillämme". Jälkeenpäin olen harmitellut tätä kyllä paljon, mutta joskus tilanteet vain yllättävät sen verran, ei ehdi ennalta suunnittelemaan. Lähdin kuitenkin Kuopioon pelastamaan koiraa, en lopettamaan sitä. Kun lääkäri tarjosi mahdollisuutta tehdä silmämääräisen ruumiinavauksen siinä klinikalla, tartuin siihen saadakseni kuitenkin edes jotain selvyyttä tilanteeseen. Kuvittelin sen itseasiassa kertovan paljonkin, kun taas pelkkien röntgenten perusteella keuhkot vallannut tummentuma olisi voinut olla yhtälailla esim. nestettä tai kasvaimia. Näkymät olivat seuraavanlaiset:

"Rasmuksen (s. 2.2.2003) eutanasian jälkeisen klinikalla tehdyn ruumiinavauksen löydöksenä todettiin keuhkojen tilavuudesta olevan ilmapitoista vain noin 20% ylätakalohkoissa. Koko muu keuhkokudos oli tiivistä ilmatonta sidekudostäyteistä massaa.
Alaetulohkossa todettiin verenpurkaumia. Henkitorvessa todettiin verensekaista vaahtoa. Silmämääräisesti tarkastellen alueella ei todettu kasvainmuutoksia eikä merkittäviä tulehdusmuutoksia. Löydösten perusteella keuhkokapasiteetista oli jäljellä enää noin 20%."
(ELL Sinikka Sarpanen, Kuopion Eläinlääkärikeskus)

Annoin itseni ymmärtää, että tuo keuhkot täyttänyt massa oli Rasmuksen primääri kuolinsyy. Mutta ilman kattavaa Eviran avausta Rasmuksen mystisen kuolemaan johtaneen sairastelun syy ei tulisi koskaan varmistumaan 100%. Ilman patologin koepaloja keuhkokudoksesta ei voida täysin poissulkea tiettyjä kasvainmuotoja, vaikka silmämääräisesti massa näyttikin sidekudokselta. Hetken ajattelin, lähinnä tuon ilmattoman sidekudoksen takia, että kyseessä olisi voinut olla idiopaattinen keuhkofibroosi. Otin yhteyttä keuhkofibroosia westieillä tutkivaan eläinlääkäriin YES:ssa ja kyselin enemmän aiheesta. Tämä oli kuitenkin johtolankana dead end, sillä asiantuntijalääkärit pitivät sitä epätodennäköisenä juuri Rasmuksella - sitä esiintyy koirista lähinnä terriereillä ja siihen ei liity kuumeilua. Kun kyselin aiheesta keskustelupalstalla, sain yhteyden erään fibroosia sairastaneen westien omistajaan, ja hänen kertomuksensa mukaan fibroosi näkyi keuhkokuvissa valkoisena. Tämä ei täsmännyt Ramsen röntgenkuviin, sillä sen kuvissa massa näkyi nimenomaan tummentumana, mustana. Asia varmistui kun jälleen kyselin Viikin spesialistilta - fibroosi todella näkyy valkeana röntgenissä ja taas tummuus viittaa yleensä keuhkojen ilmapitoisuuteen (tai nestepitoisuuteen). Pääsin askeleen eteenpäin, vielä puoli vuotta koiran kuoleman jälkeen.

Keväällä Rasmuksen kertomus nousi vähänkuin uudelleen tapetille siksikin, että yhtäkkiä sen veljentytär sairastui myös mysteeriseen köhään ja sillä oli myös yksi vastaava episodi jossa sille nousi lämpöä. Ehkäpä hieman Rasmuksen tarinankin pelottamana asiaan kiinnitettiin aika paljon huomiota. Kuumeilu onneksi jäi siihen yhteen kertaan, mutta normaalia ei ollut kroonistuneen oloinen yskä. Sen taustalla olevaa syytä sitten selviteltiin yhdellä jos toisella klinikalla lähes 10kk ajan. Lopulta syyksi yskään selvisi osittainen kurkunpään halvaus, joka löytyi vasta Helsingissä spesialisti Heikki Putron syynissä - Ei ole siis helppo diagnosoida ja monet lääkärit hylkäävät kurkunpään halvauksen jo alkujaan mahdollisuutena jos koiralla ei ole "oppikirja-oiretta" eli vinkuvaa, rohisevaa hengitysääntä. On kuitenkin hyvä muistaa, että nimenomaan osittainen kurkunpään halvaus ei välttämättä oireile kuin juuri jatkuvalla köhällä ja äänen käheytymisellä - se on paljolti kiinni siitä mihin kurkunpään toimintaan halvaus vaikuttaa.

Sukulaiskoiran sairastumisen takia, ja kun muutama muukin tapaus suvun puitteissa ilmeni, tuli perehdyttyä tähän laryngeaaliparalyysiin melko perusteellisesti. Rasmukseltahan tosiaan katsottiin kurkkua kahteen otteeseen, mutta ei varsinaisesti osattu etsiä juuri tuota vaivaa. Lisäksi osittaisen paralyysin diagnosoiminen on haastavaa, ja vaatii muunmuassa tietynlaisen rauhoittavan aineen jotta kurkunpää toimii rauhoituksessakin tutkimukseen tarvittavalla tavalla. On hyvin mahdollista että noista tsekkauksista huolimatta se olisi voinut jäädä huomaamatta jos ei ollut vielä edennyt siinä vaiheessa kattamaan koko kurkunpään aluetta.
Muutkin palaset osuivat kohdilleen. Äänen käheys, kurkun kakominen ja köhä. Namien köhiminen ulos. Jopa takapään pettäminen loppuvaiheessa sopi oireenkuvaan, sillä sama hermo joka säätelee kurkunpäätä on yhteydessä myös takajalkoihin ja näin ollen laryngeaaliparalyysin tyypillinen oire tilan edetessä on myös takaraajojen heikkous ja jopa pettäminen. Ehkäpä kuumeilukin oli oikeasti koiran hapenvajauksesta johtuvaa lievää ylikuumumista? (hyperthermia).

Tällä tiedolla soitin vielä kerran Kuopion eläinlääkärikeskukseen ja kysyin tämän tiedon varjolla Rasmusta hoitaneelta ja sen obduktion tehneeltä eläinlääkäriltä, mitä mieltä hän oli sen lopputilanteen nähneenä, voisiko etenevä laryngeaaliparalyysi johtaa tuohon tilanteeseen ja jopa siihen keuhkoissa näkyneeseen tuhoon ja rappeutumiseen ihan itsessään. Nythän olin koko ajan ajatellut että se keuhkojen tilavuuden pienentyminen olisi ollut se syy, mutta olin eläinlääketieteellisestä asiantuntija-artikkelistä lukenut, että pahetessaan kurkunpään halvaus muodostaa hengityselimiin tavallaan ns. väärinpäin olevan paineen, mikä sitten saa keuhkot ja koko järjestelmän ennen pitkää tuhoutumaan. Oliko keuhkojen tila obduktiossa siis oikeasti seurausta, eikä se primääri syy? Siksi tahdoin taas kerran varmistaa pohdintani asiantuntija-taholta.
Vastaus kuului että kyllä. Se on mahdollista, ja kun ynnättiin yhteen koiran oireilu sekä kaikki mitä suljettiin tutkimuksissa pois syksyn aikana, koiran lopputilanne (johon kuului myös nyt se raspimainen, vaikea hengitys, se "oppikirja"-oire) sekä obduktio löydökset, ja lisäksi nyt vielä päälle nämä muutaman tiedossa olevan samansukuisen koiran diagnosoidut laryngeaaliparalyysit, ell uskoi että myöskin Rasmuksen kuolemaan johti samainen kurkunpään halvaus, hänellä oli kokemusta sillä oli nähnyt useampia tapauksia aikanaan.

MITÄ TÄSTÄ OPIMME?

Ensinnäkin, se että omistaja on itse aktiivinen "google-tohtori", ei ole todellakaan turhaa. Ainoa asia joka on tarpeen muistaa, on tietysti se että kyselee ja tarkistaa AINA löydetyt johtolangat ja loogisiltakin kuulostavat vaihtoehdot joltain asiantuntijataholta, eli kyselee varmistukset koulutetuilta eläinlääkäreiltä päästäkseen eteenpäin. Rasmuksen ja sen sukulaistytön mysteereitä selvitellessämme olemme konsultoineet varmaan vajaata 10 eri eläinlääkäriä ympäri Suomen sekä olleet yhteyksissä rotuspesialisteihin ulkomaita myöten. Olen erittäin kiitollinen näille tahoille, jotka ovat jaksaneet kärsivällisesti soittojani ja mailejani koskien kuitenkin jo edesmennyttä koiraa ja kaikenlaisia teoreettisia vaihtoehtoja. Suoraan sanoen en uskonut että tätä olisi enää edes voinut ratkaista näinkään suurella todennäköisyydellä, koetin lähinnä enää kartoittaa monia eri mahdollisuuksia. Mutta joskus sitkeys palkitaan. Nyt se palkittiin vielä sopivasti juuri Rasmuksen poismenon vuosipäivänä joka jo ajoituksena tuntui käsittämättömältä.

Ikävää on nyt tietysti se, että jos jo viimeisenä syksynä olisi ollut tämä kaikki kerätty tieto käsillä mikä on tällä hetkellä aiheesta, on mahdollista että Rasmus olisi saanut vielä lisäaikaa kurkunpään operoinnilla. Toki operaatiossakin on riskinsä (mm. korostunut keuhkokuumeen vaara) mutta ainakin se mahdollisuus olisi ollut jos diagnoosi olisi ajoissa löytynyt. Mutta vaikka tiesin että joitain tapauksia ulkomailla oli ollut, kuulin vasta viime keväänä ensimmäisestä suomalaisesta afgaanista jolta ko. vaiva oli operoitu, siis vasta puoli vuotta Rasmuksen poismenon jälkeen. Kuitenkin tapauksia on jonkun verran ollut meilläkin, ja tarkempi kaivelu kertoi, että Englannissa tätä on ollut ja tutkittu afgaaneissa jo 1980-luvulta lähtien. Aika ajoin tapauksia on myös ollut Amerikan mantereella, ja eiköhän sitä myötä muuallakin. Nettisivut listaavat tämän jopa afgaanille rotutyypilliseksi ongelmaksi ja siitä on olemassa joitakin tieteellisiä tutkimuksia myös ( esim. Neurogenic laryngeal paralysis in the dog. Burbidge H, Goulden BE, Jones BR. Source Department of Veterinary Clinical Sciences, Massey University, Palmerston North, New Zealand. )
Kyseessä on vaiva joka tyypillinen pitkäkaulaisille roduille, mutta jota siis esiintyy tietyillä roduilla vielä keskítetysti sen verran normaalia enemmän että sitä on näillä pidettävä lisäksi rotutyypillisenä. Afgaani on yksi niistä, lisäksi mm. labradorinnoutaja ja newfoundlandinkoira. Ongelma voi olla traumaperäinen, mutta silloinkin siinä näillä roduilla on todennäköisesti altistajana jokin rakenteellinen seikka.


Usein kurkunpään halvaus on myös hitaasti etenevä vaiva, ja se tekee siitä haastavamman diagnosoida.
Monesti ensimmäinen oire on äänen käheytyminen. Se johtuu äänihuulten normaalin liikkeen vähenemisestä.Köhä ja kurkun kakominen taas johtuvat äänihuulten sulkeutumisen häiriöstä. Perinteisin oire, hengitysvaikeudet ja rohiseva, raspimainen hengitysääni, taas johtuu äänihuulten avautumisen häiriintymisestä. Lisäksi halvaus voi alkaa vain osittaisena, usein tyypillisesti ensin vasemman puolen halvaantumisena ja ajan saatossa edeten kattamaan koko kurkunpään alueen.

Pahimmillaan vaiva voi olla melko äkillinen ja jopa tappava. 2012 Cruftsissa kuoli bordeauxindoggi näyttelypaikalla juuri kurkunpään halvaukseen. Mutta vaiva voi myös olla hitaasti etenevä ja ilmeisesti jäädä vain tietylle tasolle eikä edetä lainkaan - siis hyvin yksilöllisestä vaihtelua on. Toiset koirat ovat elelleet reippaasti yli 10-vuotiaiksi kärsien vain kurkun kakomisesta ja köhästä. Monet afgaaninvinttikoirat ovat myös saaneet useita vuosia lisäaikaa kurkunpään operoinnilla ("tie-back operation") - tässä äänihuulet kiinnitetään kurkun kudoksiin kiinni niin etteivät ne liikkumattomuudellaan enää ole koiralle vaaraksi.

Kurkkua lähdetään yleensä operoimaan vasta kun kurkunpään halvaus olennaisesti vaikeuttaa koiran elämää tai on sille vaaraksi. Pelkästä kurkun kakomisesta, käheästä äänestä tai yskästä kärsivä koira joutuu elelemään vaivansa kanssa melko normaalisti, tietysti omistajan pitäessä silmällä sekä tarvittaessa kontrollikäynnein ettei ongelma pahene. Muuten pelkona on lähinnä korostunut keuhkokuumeen vaara - koira voi syödessään herkemmin köhäistä jotain "väärään kurkkuun" mikä voi aiheuttaa sitten taas infektion. Tämän takia koiran kuppi on hyvä olla syödessä korokkeella tai jalustalla, ruuan ei ole hyvä olla kovin kuivaa ja veden puhtaudesta on tärkeä pitää huolta. Lisäksi on raportoitu että kurkunpään halvauksesta kärsivät koirat "ylikuumenevat" herkemmin kuumilla keleillä, joten helteillä niiden jäähdytyksestä on hyvä huolehtia vielä normaaliakin tarkemmin ja jos halvaus on edennyt pidemmälle, on tärkeää rajoittaa koiran vapaana riekkumista - Rasmus onneksi sääteli juoksemista itse oman fiiliksensä mukaan, mutta aktiivisempi vinttikoira ei ehkä malta ja altistaa itsensä herkemmin jopa tukehtumiseen johtavalle kohtaukselle, jos äänihuulet lyövät lukkoon kesken kaiken.

Kurkunpään halvaus on vaiva joka useimmiten ilmenee vasta iäkkäämmillä koirilla 8-vuotiaasta ylöspäin. Selvästi veteraani-ikäisillä se saatetaan helposti laittaa normaalin vanhenemisen piikkiin, ja onkin usein iäkkäiden koirien äänen käheytymisen syynä. Joskus sitä tavataan kuitenkin jo nuoremmilla, jopa 5-6-vuotiailla koirilla. On myös hyvin yleistä että sitä ei diagnosoida ollenkaan tai vaiva diagnosoidaan väärin, juuri koska oikean diagnoosin saaminen vaatii oikean tutkimustavan, oikeanlaisen rauhoittavan aineen ja lääkäriltä kokemusta kuinka vaivaa etsiä ja löytää. Erityisesti osittainen kurkunpään halvaus jää jopa isommillakin klinikoilla huomaamatta niiden perinteisinä pidettyjen oireiden puuttuessa. Toinen yleinen syy on, kuten Rasmuksenkin tapauksessa, että koska koira muuten tuntui pärjäävän ja eteneminen kesti vuosia, oireina todella pelkkä kurkun kakominen, ajoittainen köhä ja äänen käheys, sen antoi olla, ajattelin että on herkempi saamaan esim. omia karvojaan kurkkuun mitkä sitten vivaavat... Kyllä se tuntui kummalliselta ja siksi sitä kurkkua kahdesti pyysin katsomaan, mutta toisaalta en pitänyt sitä kovin vakavana koska mitään isompaa ei löytynyt ja monta vuotta oireilu arjessa oli kuitenkin lievää, eikä tuntunut koiraa itseään pahemmin haittaavan.

Jos koirallasi siis on seuraavia oireita:
- Äänen käheytyminen ilman selvää syytä
- Jatkuvaa kurkun selvittelyä / kakomista ilman selvää syytä
- Kroonistunut köhä / yskä ilman selkeää syytä (ei kennelyskä tms.)
- Puruluut / isot ruokapalat meinaavat juuttua herkästi kurkkuun

Myöhemmässä vaiheessa:
- Köhimistä erityisesti juomisen/syönnin jälkeen tai jopa kokonaisten kertaalleen nieltyjen ruokapalojen köhäisemistä ulos kokonaisina
- Lämpöilyä ilman tulehdusarvojen nousua, huono kuumuuden sietokyky
- Kunnon huonontumista (keski-ikäinen koira alkaa melko äkillisesti vaikuttaa vanhukselta)
- Takapään heikkenemistä, jopa alta pettämistä
- Vaikean kuuloinen, rohiseva tai raspimainen hengitys

... Tai jos muuten löydät Rasmuksen sairaskertomuksesta tuttuja piirteitä, kannattaa harkita myös kurkunpään tutkituttamista osaavalla spesialistilla. Kaikki yskä ei tietenkään viittaa tähän ja on muitakin sairauksia jotka oireilevat vastaavasti. Aivan ensin suljetaan pois akuutit, ohimenevät tarttuvat taudit kuten kennelyskät, samoin nielutulehdukset (hoituvat antibiootilla, kurkunpään halvaukseen ei antibiootti tepsi).
Lisäksi on hyvä kuunnella keuhkot ja tsekata sydän (myös monet sydänperäiset ongelmat voivat oireilla yskimisellä) ja tulehdusarvot (kurkunpään halvaus ei yleensä nosta tulehdusarvoja ja ellei kyseessä ole loppuvaiheen tapaus ovat keuhkokuvat usein puhtaat). Toisaalta jos koira tuntuu olevan herkkä keuhkokuumeille, voi silloinkin olla järkevää tutkituttaa myös kurkunpää - halvaus kun altistaa normaalia enemmän myös keuhkoinfektioille. Ruokatorven ongelmat aiheuttavat myös tuollaista ruuan pulauttelua, joten varjoainekuvauksella pystytään sulkemaan pois se ettei vika ole sillä puolella. Lisäksi vaiva on valitettavasti myös jollain tapaa perinnöllinen, joten jos koirasi suvussa on tiedettyjä laryngeaaliparalyysi tapauksia ja koirasi oireilee yllä mainitusti, on hyvä tutkituttaa kurkku jopa ensimmäisten tutkittavien asioiden joukossa.

Muutama hyvä artikkeli aiheesta lisää tietoa haluaville:
Laryngeal paralysis - Alasdair Hotston Moore
Idiopathic laryngeal paralysis
Laryngeal paralysis in dogs
Hyperthermia and Laryngeal Paralysis 

Jos koirallasi diagnosoidaan kurkunpään halvaus ja haluat vertaistukea tai jutella aiheesta, minuun saa olla vapaasti yhteyksissä: romytar(a)gmail.com

Itse olen lohduttautunut sillä että Rasmus sai elää hyvän elämän, taatusti rakastettuna perheenjäsenenä, perusterveenä ilman suurempia ongelmia aivan viimeistä kahta kuukautta lukuunottamatta. Se lähti sillä
tavalla ”saappaat jalassa” että en rajoittanut sen liikuntaa vielä syksylläkään kuin aivan viime
aikoina sitten kun sen rasituksen sietokyky selvästi laski. Vielä loppukesästä se viiletti vapaana
pitkin hiekkakuoppaa sen mitä yleensäkin – alkuspurtit ja sitten riemukkaasti kahden namipussin
väliä. Kotona se toimi ruokakellona ja komensi topakasti kun iltaruuan aika tuli antamaan apetta,
aivan viimeistä iltaa laskematta. Ehdin myös toteuttaa sille lupaukseni päästää sen ajoissa eläkkeelle
vanhemmiten melko valtavaksi kasvaneesta turkistaan. Nuorempana kun se inhosi kaikkea
pukemista ja puunaamista siis lupasin, että vanhemmiten klippaan sen ja se saa mennä yhtä vapaasti kuin ihailemansa salukit ikään. Heinäkuun pahimmille helteillä otin siltä sitten turkin alas (itkin ja leikkasin, jestas kun tekikin tiukkaa, mutta Rasmus kyllä nautti) ja se ehti nauttia kevyemmästä habituksesta sitten pari kuukautta ennen suuremman sairastelunsa alkua.

Rasmus vielä kun kaikki oli hyvin. 

Vielä heinäkuussa jaksettiin juosta turkin klippaamisen innoittamana.

Arkuus vs. pidättyväisyys

Viime aikoina, kun on näyttelyissä tullut seurattua ensin afgaanikehiä ja sen jälkeen salukikehiä, on välillä pistänyt silmään koirien käytös. Väittäisin että salukikehän puolella näkee paljon enemmän koiria, jotka väistävät tuomaria eivätkä anna koskea. Toisaalta tällaisesta käytöksestä salukeja harvemmin sakotetaan, tuomaria väistävä koira saattaa saada silti ERI:n tai sijoittua melko korkeallekin, kun taas afgaanikehän puolella sama käytös poikii herkästi jopa harmaata nauhaa/lappua, tai arvosana alentuu käytöksen vuoksi. Salukin luonne voidaan käytöksestä huolimatta raksia lomakkeeseen "rodunomaisena".
Olen miettinyt mikä tämän eron oikein tekee. Yhtälailla molempien rotujen rotumääritelmät kun puhuvat kuitenkin pidättyväisistä ja arvokkaista / arvonsa tuntevista.

Tarkalleen ottaen rotumääritelmissä sanotaan näin:

SALUKI 
KÄYTTÄYTYMINEN/LUONNE: Pidättyväinen vieraita kohtaan, mutta ei hermostunut eikä aggressiivinen. Arvokas, älykäs ja itsenäinen.

AFGAANINVINTTIKOIRA
KÄYTTÄYTYMINEN / LUONNE: Itämainen ilme on rodulle tyypillinen. Afgaaninvinttikoira katsoo suoraan ihmiseen ja ikään kuin hänen lävitseen. Koira on arvonsa tunteva ja pidättyväinen, luonteessa on myös tietynlaista kiihkeyttä. 

Melko samankaltaisia sinänsä siis. Afgaanin luonteeseen toivotaan ainoastaan lisäksi tietynlaista kiihkeyttä, kun taas salukilta ei. Lisäksi toki afgaaninvinttikoiran odotetaan kantavan häntänsä ylhäällä liikkeessäkin kun taas salukin halutaan pitävän häntänsä alhaalla, mielellään alle selkälinjan tason. Itsevarma koira kantaa luonnostaan häntäänsä ylhäällä, niin myös reipas salukikin, sehän on osa koiran normaalia elekieltä. Sinänsä hännänkannon ideaali siis suosii salukeja jotka eivät ole erityisen itsevarmoja - elleivät sitten toki koiran muut ansiot ole niin suuret että tuomari katsoo läpi sormien tuota hieman korkealla kannettua häntää.

Minusta tuntuu että salukipuolella herkästi on alettu sekoittaa arkuus ja pidättyväisyys, ja että monesti kuitataan selvästi arkakin käytös "rodunomaisena" pidättyvyytenä, ehkä koipien väliinkin ajoittain vilahtava häntäkin on sitä ideaalia ja rotutyypillistä. Miten sitten nämä kaksi asiaa, pidättyvyys ja varsinainen arkuus, oikeasti toisistaan eroavat? Koetetaanpa selvitellä käsitteiden eroja.

Ihmisiä kohtaan pidättyväinen koira on sellainen, joka sallii vieraan ihmisen kontaktin, mutta ei syvennä sitä itse. Pidättyväisyyden synonyymi voisikin olla välinpitämättömyys. Pidättyväisyys ei tarkoita epäluuloisuutta eikä arkuutta. Pidättyväiselle koiralle vieraat ihmiset ovat ilmaa - Se ei koe tarvetta väistää niitä mutta ei myöskään hae itse aktiivisesti kontaktia. Sitä ei pahemmin kiinnosta. Kun pidättyväisyyteen lisää arvokkuuden, on koira kuten afgaanin rotumääritelmässä kuvataan - jopa hieman ylimielinen, katsoo kuin ihmisten läpi. Pidättyväisyydeksi voidaan vielä laskea sekin, ettei koira heti lämpene ulkopuolisen ihmisen yrityksille ottaa kontaktia. Se voi jopa väistää silitysyritystä tai pitää ällöttävänä ihmistä joka seisoo sitä kohti kättä nenän eteen tyrkyttäen. Mutta se ei panikoi, eikä peruuta, ja kun ihminen lopettaa yrittämisen, menee koira usein itse nuuhkaisemaan ja kartoittamaan uuden tuttavuuden - heti kun saa tehdä sen omin ehdoin, kun itseään huvittaa.
Toki peruskoiriin, sellaisiin hyvin kontaktia herkästi ottaviin iloisiin heiluhäntiin tottuneet ulkopuoliset ja rotua tuntemattomat ihmiset voivat tulkita myös pidättyväisen koiran araksi, jos se ei halua tulla tervehtimään vaan seisoo rauhallisesti taaempana. Mutta tämä se ei kuitenkaan ole oikeaa arkuutta.

Olennaisin ero pidättyvyydessä ja arkuudessa onkin, että pidättyväinen koira ei pelkää. Yhtälailla myös pidättyväinen koira opetetaan sietämään tuntemattomien käsittelyä, mutta se tottuu nopeammin. Reipaskin koira voi pitää ensin inhottavana että vieras ihminen tahtoo avata sen suuta, ja ensin pakitella. Mutta aran koiran kanssa edessä voi olla vuosienkin työsarka pienimmissäkin totuttamisissa, tai koira ei ehkä edes totu koskaan. Arka koira pakittaa ja koettaa välttää kosketusta viimeiseen asti ja se stressaantuu joutuessaan tällaisiin tilanteisiin. Oikein pahimmillaan se voi myös murista ja näykkiä pelosta, jos se kokee että se on ajettu nurkkaan. Se voi jopa lamaantua tai saada pakoreaktion. Se voi läähättää tai sen turkki voi hilseillä tai se voi vaikkapa näyttelypaikalla tuntea olonsa turvalliseksi vain näyttelyhäkin suojista.
Aran koiran käytös näkyy usein myös laajemmin sen elämässä. Pelkkä näyttelykehässä väistäminen voi aina olla myös nuoren koiran tottumattomuutta tai jokin vinttikoirahepuli, tuomarilla saattaa olla vaikka omituisen kahiseva takki tai mikä muu nyt saattaakaan joskus saada herkkäsieluisen vinttikoiran näkemään satunnaisia mörköjä. Myöskin teatraalinen kauhuilu, joten esimerkiksi afgaanit usein harjoittavat, eroaa paljon varsinaisesta arkuudesta. Afgaani voi tehdä jostain kamalasta asiasta suuren spektaakkelin huutaen ja haluten pois, mutta sekin on erilaista. Oikeasti arka koira saattaa pelätä myös monia normaaleja arjen asioita. Autossa ajamista tai muuta matkustamista, ukkosia ja ilotulituksia, outoja paikkoja, vieraita ihmisiä sekä sisällä että kotonaan, vieraita koiria, liukkaita lattioita, portaita, lista on pitkä ja mahdollisuuksia on paljon. Oikeasti aroilla koirilla pelkääminen ei myöskään ole mikään ohimenevä kehityksen vaihe joka helpottuu koiran kasvaessa. Usein varsinkin nuorilla koirilla ja pennuillahan on "mörköikää" jolloin vaikka pimeässä seisova roskapönttö saattaa olla yhtäkkiä se kamalista kamalin, tai aiemmin iloisesti vastaantulijoihin suhtaantunut koira saattaakin yhtäkkiä välttää kontaktia. Tällainen menee kuitenkin ohi viikoissa, kuukausissa. Hyvin arka ja epävarma koira saattaa vaatia paljon työtä ja jatkuvaa panostamista pelkästään pärjätäkseen normaalissa elämässä mukana. Se voi saada herkästi kammoja ja muistaa ikäviä tapahtumia myös pitkään.

Arkuutta on toki monenlaista. Arkuus on ominaisuus, jonka periytymisaste on käyttäytymispiirteistä suurimpia. Se periytyy voimakkaasti vanhemmilta jälkeläisille. Mutta arkuuteen vaikuttavat myös huono sosiaalistaminen sekä opitut kokemukset, kuten jonkin asian säikähtäminen, ja siihen tilanteeseen ehdollistuminen. Perinnöllinen arkuus useimmiten näkyy juuri laajempana kuin vain tietyíssä yksittäisissä tilanteissa. Hyvän hermorakenteen omaava koira voi toki sekin traumatisoitua jostain tapahtumasta, mutta yleistynyttä arkuutta sellaiseltä yksilöltä ei pitäisi löytyä. Toki yksilö voi pelätä vaikkapa portaissa kulkemista tai vaikka kärpäsiä, mutta pelkojen ei pitäisi hallita sen elämää ja useimmiten sen saa ylittämään itsensä riittävällä totuttamisella ja vastaehdollistamisella.

Itse tuppaan kieltämättä pitämään salukeissakin ihanteellisena ennemmin avointa, ehkä pidättyväistä luonnetta, kuin kovin mimosamaista ja herkkää. En haluaisi salukin liehivän kaikkia kuten noutaja tai spanieli, mutta haluan sen sietävän myös tuntemattomien käsittelyä pakittamatta, stressaamatta, pelkäämättä. Koira voi siis olla hyvähermoinen ja itsevarma vaikka onkin samalla pidättyväinen, välinpitämätön. Mieluummin ottaisin myös nuorena villin, iloisen ja energisen koiran joka vanhemmiten vasta "rauhoittuu" pidättyväiseksi, kuin vähän kaikkea pelkäävän aran nuorukaisen, joka vanhemmiten tottuu kaikkeen sen verran että voidaan tulkita olevan pidättyväinen eikä arka.

Näyttelykehä ei tietenkään ole kuin yksi hetki koiran elämästä, yksi murto-osa, joten vaikkapa yhden tuomaria karkuun pakittamisen perusteella nyt ei voi vetää satavarmoja johtopäätöksiä yhdenkään koiran luonteesta. Mutta jos yksilö pakittaa jatkuvasti joka näyttelyssä eikä sen luonne siitä iänkään myötä parane,  jos se kotioloissa on yhtä herkkä, voisi jo ajatella että kyse on nyt jo jostain muusta kuin rotutyypillisestä pidättyväisyydestä.

Hannes Lohen tutkimusryhmällä on meneillään tutkimusprojekti, jonka aiheena on nimenomaan koirien arkuus.Tutkimuksen tavoitteena on löytää arkuuteen vaikuttavia geenejä ja selvittää arkuuteen liittyviä erilaisia ympäristötekijöitä, sekä arkuuden, ääniarkuuden ja eroahdistusoireiden mahdollista yhteyttä. Tutkimukseen tarvitaan arkoja koiria, mutta myös keskivertoja ja rohkeita koiria verrokeiksi. Tutkimukseen voivat osallistua kaikenrotuiset koirat, mutta myös erityisesti salukeja toivotaan mukaan tähän.
Linkki tutkimuksen sivuille:  Tutkimusprojektit - Arkuus
Ja suoraan kyselyyn: Arkuuskysely

Toivottavasti tämän tutkimuksen myötä saamme paremmin selvyyttä myös arkuuden periytyvyydestä ja kuinka paljon siihen vaikuttavat elinympäristö ja kokemukset! Ja aivan eritoten toivoisin että salukien luonteisiin jaksettaisiin yhä edelleen kiinnittää huomiota. Jos koira osoittaa arkuutta ja epävarmuutta, seurattaisiin onko kyse jostain ohimenevästä, onko sisaruksilla tai muilla lähisukulaisilla samanlaista käytöstä. Mietittäisiin tarkkaan voidaanko käytös todella luokitella "rotutyypilliseksi pidättyvyydeksi". Vaikka koira kotioloissaan, omien perheenjäsenten kesken olisi iloinen ja mukava, mutta ulkona tutuista ympyröistä hermostunut ja pelokas, ei se välttämättä ole parasta jalostusmateriaalia. Vaikka miten ihana ja rakas muuten olisikin.

Miten edistää avoimuutta?

Silläkin uhalla että alan kuulostaa rikkinäiseltä levyltä, on minun palattava vielä kerran aiheeseen avoimuus koiramaailmassa. Olen puhunut aiemmin siitä, kuinka tärkeää olisi vähän itse kunkin katkaista vanhat pinttyneet ajatusmallit siitä kuinka erityisesti koirien terveysasiat ovat tabu, joista ei mielellään saisi hiiskahtaakaan. Jatkan vielä aiheesta listaamalla asioita, joita joka ikinen voi kohdallaan miettiä ja jotka auttaisivat meitä pääsemään irti tuosta tabusta, joka ei ainakaan hyödytä meitä ketään - terveysasioiden salailu kun ei auta koiraomistajia, itse koiria sen enempää kuin kasvattajiakaan.

1) Ei ole olemassakaan täydellisen terveitä koiria, täydellisen terveitä linjoja. 
Totuus on, että jokainen koira kantaa perimässään vaihtelevaa määrää haitallisia geenejä. Toisinaan ne pysyvät pitkiä jopa sukupolvien ajan linjassa resessiivisinä ja koira itse on perusterve. Toisinaan ne kasautuvat ja koira sairastuu. Jokaikisessa linjassa on jotain, isompaa ja pienempää. Kenenkään koirat tai linjat eivät ole siinä suhteessa parempia tai huonompia kuin toisten. Kukaan ei välty siltä, että toisinaan linjassa ilmenee jotain perinnöllistä ja huomioon otettavaa. Kun tämän ymmärtäisimme ja hyväksyisimme, ei olisi tarvetta salailla sillä kaikki me koirinemme olemme tässä suhteessa samalla viivalla.

2) Sairaudet eivät ole häpeällinen katastrofi
Sairaudet ovat valitettavasti osa elämää, osa luonnonlakeja, koskettavat niin ihmisiä kuin koiria, kissoja, hevosia, hamstereita, marsuja, Afrikan kääpiökynsisammakkojakin. Mitä vanhemmaksi koirakin elää, sen suuremmaksi kasvaa sen riski sairastua johonkin. Joskus käy huono tuuri ja joku koira kuolee jo nuorena johonkin sairauteen. Niin kauan kuin yritämme ottaa terveysaspektit jalostuksessa huomioon, niin kauan kuin pidämme itsemme mahdollisimman tietoisina taustojen riskeistä, me teemme parhaamme. Yllätyksiä sattuu vastuuntuntoisimmillekin, eikä se ole mikään häpeä. Sairauksia ei tarvitse salailla niin kauan kuin siis yritämme voitavamme aina kun uutta kohtaamme.

3) Asennoidu itse oikein
Valitettavan usein kuulee kuinka koiriensa sairauksista kertoneet omistajat tai kasvattajat joutuvat ihmeellisen haloon keskipisteiksi ja joskus pahojen puheiden kohteiksi. Tällainen ei edistä rotujemme kannalta erittäin tarpeellista avoimuutta yhtään tippaa. Muita emme voi muuttaa, mutta jokainen voi kysyä itseltään, kuinka MINÄ suhtaudun kun kuulen jostain sairastuneesta koirasta? Onko se mehevä juoru jota voi käyttää aseena toisia, kenties kilpailevia kasvattajia vastaan? No ei silloin ihmekään jos et uskalla itsekään olla avoin! Meidän olisi kertakaikkiaan päästävä irti vanhakantaisesta negatiivisesta suhtautumisesta sairastumisiin, nimenomaan koska kenenkään meidän koiramme eivät ole niille immuuneja. Pahat puheet voivat helposti kalahtaa omaan nilkkaan kun joku oma kasvatti tai jalostuskoira sairastuukin. Jos ihmistuttavasi sairastuu vaikkapa syöpään nuorella iällä, soitatko läpi kaverisi ja kerrot että niin vaan sielläkin nyt sitten tuli tuollainen tapaus, ja isoisä kuoli syöpään kanssa, olisi pitänyt vanhempien kaksi kertaa miettiä ennenkuin alkoivat jäkikasvua pukkaamaan.. Etköhän ennemmin tunne sympatiaa ja myötätuntoa henkilöä ja hänen perhettään kohtaan.
Koirissa tottakai asia on erilainen koska me ihmiset teemme jalostuspäätökset ja siksi vastuukin lopputuloksesta on paljolti meidän. Jos joku tahallisesti tehtailee koiria sairastuneista vanhemmista vaikkapa näyttelymenestyksen takia, on se tottakai tuomittavaa. Mutta valitettavasti luonto tekee meille tepposia myös, joskus käy niinkin että perusterveenä pysynyt koira sairastuu vasta kun on pennut jo saanut maailmaan. Ei siis kannattaisi tuomita ketään hätiköiden.
Turha pahantahtoisuus vain hidastaa kehitystä avoimempaan suuntaan, ja vain omalla asenteellamme voimme tätä pala palalta korjata.

4 ) Mitä olet valmis uskomaan?
Kun kysyt 30 vuotta koiria kasvattaneelta ihmiseltä onko hän koskaan kohdannut mitään terveysongelmia kasvatustyössään, kumpi sinusta kuulostaa vakuuttavammalta vastaukselta?
1. Se, että hän ei ole ikinä missään vaiheessa kohdannut kasvateissaan mitään ongelmia
Vai
2. Se että hän luettelee listan kaikenmoista isompaa ja pienempää joita on ajan mittaan osunut kohdalla?
Kun etsitään tietysti mahdollisimman tervettä yksilöä terveistä taustoista, oli se sitten koiraksi kotiin tai partneriksi omalle jalostusmielessä, olisi toki moni varmaan mielellään uskoisi kasvattajaa joka vakuuttaa linjojensa virheettömyyttä. Mutta voiko ihminen ihan oikeasti kasvattaa pitkän aikaa kohtaamatta mitään? Yhtään mitään? Eikö se silloin kerro siitä että joko kohdattuja asioita ei ole pidetty perinnöllisinä (toisinsanoen, selitetty parhainpäin tai pistetty pää puskaan) tai sitten yksinkertaisesti että ei vain kerrota kaikkea. Itse kokisin, että sen sijaan kasvattaja joka listaa asioita, on ainakin rehellinen ja avoin terveysasioissa. Loppu kädessä saattaakin käydä niin että "ongelmattoman" kasvattajan koirien takaa voikin tulla enemmän yllätyksiä kuin "rehellisen" kasvattajan koirien takaa!

5) Tiedonkeruu ei ole mustamaalausta
Olen paljon törmännyt siihen, erityisesti ulkomailla, että jos haluat tietää enemmän jostakin koirasta niin näyttelymenestyksestä ja saavutuksista sekä luonteesta ja rakenteesta saat kuulla kyllä ummet ja lammet, mutta jo erehdyt muun ohessa kysymään että kuinkas terveys tällä ja jälkeläisillään, ihmiset menevät nopeasti puolustuskannalle. Miten niin, mitä sitten olet kuullut? Kuitenkin terveys on aika olennainen osa koiran kanssa elämistä 24/7 joten voisi kuvitella että tottakai se kiinnostaisi ketä tahansa joka koirasta on kiinnostunut, ja täysin ilman sarvia ja hampaita. Ei se tarkoita että olisi kaivelemassa likaa koirasta ja sen taustoista, päinvastoin vain että on aidosti kiinnostunut koirasta ihan kokopakettina. Siihen kuuluvat ulkomuodon lisäksi olennaisesti myös luonne ja terveys, ne kaksi asiaa jotka arjessa määrittävät paljon enemmän kuin ne näyttely- ja jalostusmeriitit. Tietysti tuo puolustuskannalle meno johtuu paljolti kohdasta kolme, ja ihmisten ikävästä huhujen levittely taipumuksesta.
Sama juttu myös jos kartoitat omien koiriesi ja linjojesi taustoja. Pidempään kasvattaneilla on toki jo hyvä tuntuma siihen mitä omissa linjoissa on esiintynyt, ja kokemusta kertynyt muistakin linjoista jo pitkän aikaa. Mutta noviisi kasvattaja, kuten minäkin, olen riippuvainen siitä tiedosta mitä minulle suodaan, kun ei ole sitä vuosikymmenien kokemusta vielä takana. Yhtälailla kuin pidän silmällä rodun tuloksia maastoissa, radalla ja näyttelyissä, myöskin pidän elinikärekisteriä sekä tahdon tietoa sukulaiskoirien terveydestä, luonteista, jopa turkinlaaduista. Kyselyitä pitää tehdä aina toisinaan, kartoitus on kuin palapeliä joka täydentyy ja muuttuukin sen mukaa miten koiratkin kasvavat ja ikääntyvät. Pitämällä kirjaa kaikesta mahdollisesta toivon voivani tehdä sen tiedon pohjalta itse myöhemmin vastuuntuntoisia jalostuspäätöksiä. Samoin jos jotain vaivaa esiintyy, toivon voivani kartoittaa mahdollista periytyvyyttä sekä mistäpäin se mahdollisesti on peräisin alunperin. Onko kyseessä yksittäinen sattuma vai jokin resessiivinen alttius joka olisi hyvä huomioida jatkossa. Tämä kaikki on kiihkotonta arkistointia, tarkoituksena saada käsitys kokonaiskuvasta. 

6) Katkaise huhuilta siivet - Ole suora
Salailu ja peittely toimii usein päinvastoin kuin on tarkoitettu. Kun ei voida luottaa siihen että kasvattajat olisivat rehellisiä, syntyy sitäkin enemmän huhuja, vääriä tietoja ja pahoja puheita. Tähänkin on yllättävän helppo ratkaisu: Avoimuus! Rehellisyys ja suoruus on itseasiassa pätevin keino katkaista huhuilta siivet.
Kun ihmiset huomaavat että sinulla ei ole tapana peitellä eikä salailla, ja ikävissä sattumissa tiedon saa eksaktisti, ei jää tilaa mustamaalaukselle eikä turhille huhuille. Tosielämässä tuntuu myös pätevän saippuaoopperoista tuntu kaava - mitä enemmän jotain peittelet, sen varmemmin se tulee esiin ennemmin tai myöhemmin. Aina löytyy joku joka asian vuotaa eteenpäin ja sitten juttu kulkee pinnan alla koirapiireissä - Kukaan ei tiedä mutta kaikki tietävät. Lisäksi on viidakkorummussa on aina vaara rikkinäisen puhelimen efektille. Totuus muuttuu ja paisuu matkan varrella. Helpommallakin siis voi päästä kun on vain itse alusta pitäen rehellinen ja avoin tällaisiin liittyen.

7) Pidä pintasi - kasvata nahkaasi
Muutokset eivät tapahdu hetkessä. Aina riittää vanhakantaisia ihmisiä joiden mielestä  omat vanhat tavat hoitaa asioita ovat edelleen parhaat. Joiden mielestä terveysasioista on turha keskustella yleisesti perusterveessä rodussa. Jos olet päättänyt itse ottaa avoimen linjan, voit toki aluksi saada niskaasi sinäkin ryöpytystä. Varmaan on aina ihmisiä jotka toivovat että asioista oltaisiin vain hiljaa. Mutta varaudu siihen, pidä pintasi.
Tietenkään ei ole pakko toitottaa kaikkea torilla, mutta sekin auttaa jos kysyttäessä on valmis jakamaan tietojaan, eikä tarvitse salailla niitä ikävämpiäkään uutisia.Tästä on kuitenkin hyötyä niin paljon enemmän kuin siitä on haittaa. Avoimuus auttaa kaikkia työskentelemään rotujemme parhaaksi, se auttaa meitä tunnistamaan etukäteen hiipivät terveysriskit, se antaa meille mahdollisuuden vertaistukeen kun koiramme sairastaa, jakaa kokemuksia, jopa hoitokeinoja ja apuja ja vinkkejä. Koirien sairaudet ovat toisinaan melko mystisiä eivätkä yksiselitteisiä, joten avoimuus voi jopa auttaa meitä tunnistamaan mikä koiraa saattaisi vaivata. Koiraharrastuksessa on otettu suunta avoimempaan tiedottamiseen ja vaikka kehitys on hidasta, se lähtee myöskin meistä yksilöinä!

Lopuksi tahdon nostaa hattua kaikille niille kaikille harrastajille ja kasvattajille jotka ovat ottaneet avoimen linjan terveysasioihin. Teissä on rotujenne tulevaisuus! Samalla tahdon kiittää kaikkia niitä tahoja, jotka ovat minulle jakaneet tietouttaan koirieni takaa löytyvistä suvuista ja linjoista tässä ajan mittaan. Se on ollut kullanarvoista  tässä vaiheessaan olevalle noviisille.

Järki vs. tunteet eli Onko epäonnistuminen aina muiden vika?

" Jos yrityksellä on takanaan menestyksekäs vuosi, pääjohtaja perustelee menestystä loistavilla päätöksillä, väsymättömällä panoksellaan ja dynaamisella yrityskulttuurilla, jota hän pitää yllä. Jos takana on huono vuosi, syinä ovat vahva euro, maan hallitus, kiinalaisten viekkaat liiketoimintatavat, amerikkalaisten piilotullit ja ylipäänsä kuluttajat vallannut varovainen ja pidättyväinen mieliala. Menestys luetaan omaksi ansioksi, epäonnistuminen taas on ulkoisten tekijöiden syytä. Kyseessä on minää tukeva arviointiharha.
Ilmiö on sinulle varmasti tuttu jo kouluajoilta. Kun kokeesta tuli kiitettävä, se oli sinun ansiotasi, tulos heijasteli todellisia kykyjäsi. Entäs jos koe meni penkin alle ja tuloksena oli nelonen? Silloin koe oli ollut kohtuuttoman vaikea.
Miksi me aina pidämme menestystä omana saavutuksenamme, mutta panemme epäonnistumisen muiden syyksi? "   
Harhaa vain! - Epäonnistuminen on aina muiden vika (Rolf Dobell) HS 3.7.2012

Kyseinen artikkelihan pätee suunnilleen jokaiseen ihmiselämän osa-alueeseen. Monesti perheissäkin "SUN kamalat lapset ovat taas sotkeneet huoneensa" mutta "MUN hienot lapseni saivat kokeesta kympin!". Koiramaailmassa sama mentaliteetti on erittäin ilmeinen, eikä tarvitse puhua edes niinkään mustavalkoisesti kuin pelkästä "menestyksestä" ja suoranaisesta "epäonnistumisesta". Riittää jo sekin ettei kaikki mene niinkuin on odotettu, kuten on ajateltu. Erityisesti kasvattajien on monesti vaikeaa sulattaa negatiivisia yllätyksiä pentueidensa menestyksen, suoritusten, luonteen tai terveyden osalta, siitä huolimatta että olemme tekemisissä luonnonlakien ja genetiikan kanssa, eikä yllätyksiltä kasvatustyössä voi mitenkään välttyä.

Ihmiset ovat mielettömän lahjakkaita selittelemään asioita parhainpäin sen sijaan että katsottaisiin totuutta silmiin, hyväksyttäisiin se ja kohdattaisiin se miettimällä kuinka ensi kerralla voisi saman kenties välttää. Kukapa meistä ei joskus olisi kuullut, kuinka koiran sairastuminen on johtunut liiasta liikunnasta, liian vähäisestä liikunnasta, väärästä ruokinnasta, tai mikäli vaiva on perinnöllistä laatua, niin oman linjan koirat eivät sitä tietenkään kanna, viat tulevat aina muualta. Monesti myös todetaan, ettei koiran vanhemmilla ainakaan ole mitään ollut - samalla unohtaen kuitenkin mainita, että niiden sisaruksilla tai lähisuvussa on saattanut ollakin jotain mainitsemisen arvoista. Jos taas koiran luonteessa on korjaamisen varaa, syy löytyy riittämättömästä sosiaalistamisesta, liiallisesta lepsuudesta, tai perheen toinen koiran antamasta huonosta esimerkistä. Huonosta näyttelymenestyksestä on tietysti helpointa syyttää tuomareita. Jos jostain syystä tuomaria ei sitten voikaan syyttää, voi osoittaa sormella kasvatin puutteellista trimmausta, viimeistelemätöntä turkinlaittoa, huonoa esittämistä.. Kasvattajahaastatteluissa monesti mainitaan "Olisi tästäkin valion saanut, mutta sitä ja mutta tätä".

Muiden koiria, niitä joihin ei ole tunnesidettä, niitä jotka eivät ole omien rakkaiden koirien jälkeläisiä, pystytään arvioimaan taas hyvinkin kriittisesti. Kenen kasvateilla on kauhea rakenne, ketkä ovat aivan liian arkoja, keillä sitä ja keillä tätä ongelmaa. Niiden "muiden" ongelmat ovat tietysti myös perinnöllisiä ja kulkevat sukupolvesta toiseen suorana linjana. 

Toki tottahan sekin on että asioihin vaikuttavat usein monetkin asiat, eivätkä ne aina ole kovin yksioikoisia. Eihän aina sairauskaan ole perinnöllinen, on myös lääkärien virhediagnooseja, on ruokinnasta aiheutuneita ongelmia, on pieneltä vaikuttaneita tapaturmia mutta niiden pitkäaikaisia ja kenties vasta myöhemmin ilmeneviä seurauksia. On oikeasti kaltoin kohdeltuja tai väärinkoulutettuja koiria. On siis monenlaisia muuttujia jotka vaikuttavat. Mutta jos kaikki pitkäaikaisen kasvattajan linjoissa esiintyvät pienemmätkin ongelmat ovat aina "muiden" vikaa, aina ulkopuolisista tekijöistä johtuvia, jos niiden taustalla on selityksiä selitysten perään, pitäisi ehkä pysähtyä ja katsoa peiliin. Tarkastelenko todella kasvatustyötäni rehellisesti? Pystynkö tarkastelemaan omia kasvattejani vahvuuksineen ja heikkouksineen yhtä kriittisesti ja realistisesti kuin muidenkin koiria?

On toki hyvin inhimillistä että niihin omiin koiriin ja niiden jälkeläisiin syntyy vahvakin tunneside. Tottakai ne ovat erityisen spesiaaleja. Mutta välillä olisi pakko kyetä ottamaan ne vaaleanpunaiset lasit pois silmiltä niiden erityisen rakkaidenkin suhteen. Tarkastella niitä yhtä kriittisesti kuin kykenee tarkastelemaan niitä ulkopuolisiakin koiria. Mitkä asiat onnistuivat hyvin ja missä asioissa voisi olla korjaamisen varaa kussakin yhdistelmässä? Sainko niitä asioita mitä hain? Mihin pitäisi kiinnittää huomiota seuraavassa sukupolvessa? Mitä annettavaa milläkin yksilöllä on jalostuskoirana? Mitkä ovat sen plussat ja miinukset?

Lähtökohta ja perusperiaate: Ei ole olemassakaan täydellisiä yhdistelmiä eikä yksilöitä. Jokaikisessa on ne hyvät ja huonot puolensa. Ja vain ne tiedostamalla ja hyväksymällä voi päästä eteenpäin.

Ajattelen itse niin että kasvattaminen on hyvin pitkälti avointa tarkkailemista, kokonaiskuvan mielessä pitämistä. Kun kohdataan jotain erityistä, se pistetään mieleen kaikkine mahdollisine selityksineen. Otetaan huomioon kaikki seikat. Seurataan asiaa koko pentueen tasolla. koko suvun tasolla. Ei tehdä hätäisiä päätelmiä, vaan kartoitetaan tilannetta.

Ajatellaan hypoteettisesti vaikka että yksi pentueen pennuista lonkkakuvataan ja sillä on kuvauksissa D-lonkat. Lisätään soppaan vielä, että pentu on vaihtanut kotia puolivuotiaana ja saanut elämälleen harmillisen huonon alun. Tällaisessa tilanteessahan olisi aika helppoa syyttää vain ja ainoastaan tuota ensimmäistä kotia, huonoa hoitoa ja ruokintaa tämän koiran lonkkatuloksesta. Mutta jos halutaan tarkastella asiaa vielä isommassa skaalassa, pitäisi ottaa huomioon mahdollinen perinnöllinen alttius. Silloin ruokinta ei olisi se ainoa syy, mutta osasyy kylläkin siihen miksi tilanne pääsi niinkin pahaksi. Seuraavaksi pitäisi miettiä sukutaustaa, onko taustalla millaisia lonkkia. Mahdollisuuksien mukaan lonkkakuvauttaa myös sisaruksia. Jos niillä kaikilla olisi erinomaiset lonkat, eikä suvussakaan erityistä rasitetta tämän suhteen, siirtyisi painotus tämän yhden koiran kohdalla taas enemmän siihen sen saamaan huonoon alkuun. Jos taas normaalisti kasvaneillakin sisaruksilla olisi, jos nyt ei aivan D-lonkkia, niin jotain huomauttamista, esimerkiksi C:täkin, pitäisi ottaa huomioon mahdollinen perinnöllinen alttius. Erityisesti jos pentueesta jatkettaisiin eteenpäin, niin mahdollisimman hyvälonkkaisella ja yhdistäen mielellään sellaiseen koiraan jonka taustalla ei ole lonkkien suhteen terveysrasitetta.

Jos pentueessa taas on yksi aikuisiälläkin vielä selkeästi arka koira, voi sen arkuus olla seurausta esim. liian vähäisestä sosiaalistamisesta - Pennusta asti kaikenlaiseen riittävästi totutettuna samainen koira voisi olla ns. normaali, kun taas jossain syrjässä vailla suurempia kontakteja ihmisiin ja toisiin koiriin asuneena sen arkuus on voinut nuoruusajoista vain entisestään korostua. Mutta jos taas pentueessa on useampikin arka koira, riippumatta asuinpaikasta ja sosiaalistamisen määrästä, pitää jo melkein taas miettiäoliko yhdistelmässä luonteen osalta jotain toivomisen varaa. Kun hyväksyy että niin, taisipa olla, voi asialle myös tehdä jotain jatkosuunnitelmia miettiessään.

Uskoakseni terve kriittisyys ja se että kykenee hyväksymään myös ne kasvatustyönsä "epäonnistumiset" joissain ominaisuuksissa, ovat aika olennaisia asioita kasvattamisessa, ja useimmille tietysti jopa itsestäänselvyyksiä. Ellei sitten tunnepuolemme pääsee yllättämään takavasemmalta, ja saa meitä laittamaan päätämme hiekkaan kuin strutsi.. Eiköhän niin hetkellisesti käy itse kullekin joskus, mutta siitä on sitten hyvä taas ravistella ne hiekat hartioilta ja palata katsomaan kokonaiskuvaa järjellä. Itse olen tietenkin kaiken tämän suhteen vain noviisi, ja omat koetinkivet ovat vasta edessäpäin. Mutta toivon jälleen, että tulevaisuudessa pystyisin pitämään ne pinkit lasit liiaksi pois nenältäni ja arvioimaan omia koiriani sekä kasvattejani rehellisesti. Kyetä myöntämään itselleni jos jokin mikä näytti hyvältä paperilla, ei sitten käytännössä toiminutkaan ihan niinkuin ajattelin. Ja ilman, että vika välttämättä aina olisi jossain muualla. Ilman että se epäonnistuminen olisi aina muiden vika.

Afgaaninvinttikoiran alkuperä: OSA: 3 - Tazista afgaaninvinttikoiraksi

Ennenkuin voi kunnolla ymmärtää rotujemme lähtökohtia, on tarpeen hahmottaa kaksi tyystin erilaista näkökulmaa käsitteestä "rotu". Länsimainen koiraharrastusmentaliteetti lokeroi ja erottelee melko mustavalkoisesti ja pikkutarkasti rodut paperille kirjoitettujen rotumääritelmien mukaan. Puhutaan rotutyypillisestä, hiotaan yksityiskohtia jolloin sivukuva, koiran silhuetti sekä seistessä että ravissa on se määräävä tekijä jonka mukaan kutakin yksilöä arvioidaan. Jos joku yksilö eroaa yksityiskohdiltaan totutusta, on se epätyypillinen, muuten taas rodunomainen. Ilman rotumääritelmää olemme helposti ihan eksyksissä, se on se mihin me turvaamme.
Alkuperämaissa rotua ei kuitenkaan käsitetty samalla tavalla, vain huomattavasti laajemmin kuin meillä. Heiltä löytyi vinttikoiratyypin koira laajalta alueelta Afrikasta aina Intiaan saakka, ulkonäkö varioiden asuinseudun sekä pääasiallisen käytön (isompaa vai pienempää riistaa) mukaan. Sitä kutsuttiin kielialueesta riippuen joko nimellä tazi tai slugi/saluqi.


Alunperin erilaiset koiratyypit muotoutuivat kun koiria jalostettiin täyttämään ihmisten erilaisia tarpeita.
Terrierit syntyivät kun tarvittiin joku menemään maan alle tunnteleihin kettujen perässä. Collie syntyi kun tarvittiin paimenkoiraa. Vinttikoirat kun tarvittiin nimenomaan näöllään metsästävää koiraa aukeassa maastossa, lintukoirat kun oli hyödyllistä että koira myös nouti saaliinsa vedestä, ajokoirat kun tarvittiin jälkeä seuraavaa ajokoiraa pärjäämään tiheämmässä metsikössä. Käyttötarkoitus saneli ulkonäölliset piirteet, joiden perusteella taas opittiin tunnistamaan eri tarkoituksia varten olevat koiratyypit. Yksityiskohtia ei vielä hiottu, riitti että koira toimi moitteettomasti tehtävässään.

1800-luvulla ihmiset (erityisesti Englannissa jossa nousevalla keskiluokalla alkoi olla rahaa ja aikaa harrastaa kaikenlaista) alkoivat huomioida että löytyikin paljon yksityiskohdiltaan erilaisia koiria jotka suorittivat
samankaltaisia tehtäviä. Tuli tarve tarkempaan lokerointiin ja jakamiseen roduiksi. Aloitettiin brittiläisistä roduista - Skotlannin hirvikoirat ja greyhoundit erosivat muunmuassa turkiltaan vaikka olivatkin näöllään ajavia koiria. Harrier ja kettukoirat erosivat myös toisistaan, samoin cardigan ja pembroke, englanninsetteri ja irlanninsetteri. Eroavaisuudet kirjattiin kuvauksina ylös, alkoi syntyä ensimmäisiä rotumääritelmiä. Tämän trendin keskelle tuotiin sitten maahan ensimmäiset itämaiset vinttikoirat.

Englannilla oli kiire laajentaa valtakuntaansa ja koiria tuotiin milloin mistäkin ja esiteltiin siinä missä muitakin eksoottisia voitonmerkkejä ja tuliaisia valloituksista. Keskiluokalla oli nyt aikaa seurata ihannoiden tällaisia kuriositeetteja. Lähinnä armeijassa palvelleet miehet vaimoineen olivat tuontien takana ja vinttikoiria tuotiin Egyptistä, Syyriasta, Persiasta ja Afganistanista. Kaikkia näitä kutsuttiin yhteisesti ja tyytyväisyydellä nimityksellä Persian vinttikoira ensimmäisten parin vuosikymmenen ajan.

Näyttelytoiminta oli tuolloin vasta lapsenkengissä, muotoutumassa. Oli vain rajallisesti luokkia, lähinnä metsästyskoirat ja työkoirat (eli paimenkoirat) ja muut koirat, nämä eksoottisemmat tuliaiset, laitettiin yhdessä luokkaan jota kutsuttiin nimellä ulkomainen luokka (foreign class). Siellä olivat yhdessä ja samassa
rivissä niin persian vinttikoirat, tanskandoggit, saksanseisojat.. Siis kaikki harvinaiset, ei-brittiläiset rodut niputtuivat samaan läjään. Ei sinänsä ihme että Zardinkin loisti tässä luokassa, olihan se todella erikoisen ja mielenkiintoisen näköinen ilmestys muiden rotujen keskellä.

Ajan mittaan kilpailunhalu kasvoi ja variaatio luokissa alkoi olla synonyymi eriävyydelle negatiivisessa mielessä. Puhuttiin epäreiluista eroista tyypissä, toisten hyväksi ja toisten häviöksi. Elettiin vuotta 1907 kun ihmiset alkoivat tiedostaa myös persian vinttikoirien erot toisiinsa nähden. Afghanistanista oli tuotu Zardin ja Afghan Bob, Lady Amherst oli tuonut koiriaan (jotka myöhemmin ristittiin salukeiksi, vaikka hän yrittikin ajaa niille nimitykseksi Gazelle Houndia). Tarvittiin lisää lokerointia koska selvästikään kaikki eivät enää mahtuneet samaan "laatikkoon". Mitään auktoriteettia ei ollut käytettävissä, ei  voitu kysyä mielipidettä "oikeasta ja väärästä" niiltä oikeilta eksperteiltä, alkuperämaiden ihmisiltä. Näin ollen jos joku vain sai muut uskomaan olevansa rodun asiantuntija, hänen koiriensakin täytyi tuolloin loogisesti olla niitä "oikeanlaisia", oikeaa tyyppiä. Lady Amherst olikin tässä vaiheessa itse päättävä taho mitä tuli Persian vinttikoirien jakoon. Hän tunsi kyllä salukinsa mutta omakohtaista kokemusta hänellä ei ollut esimerkiksi Keski-Aasian vinttikoirista sen kummemmin kuin monella muullakaan aikalaisella. Silti, tarpeen niin vaatiessa, hän lokeroi silloiset hyvinkin salukin näköiset,  itämaiset vinttikoirat Kirgisian vinttikoiriksi eli taiganeiksi. (Koirat olivat Persian Arrow ja Persian Lightning, joiden omistaja valitti niiden olevan väärässä ryhmässä Amherstin koirien voittaessa ne).
Muutenkin varsinaisen ekspertiikan puutteessa (ja yrittäessä vääntää alkuperämaiden laajempaa rotukäsitystä länsimaiseen muottiin sopivaksi) jaottelun perusteiksi otettiin melko triviaaleja seikkoja kuten turkin määrä, väri, eroavaisuudet korvissa ja hännässä, vaihteleva koko, sulkemalla samalla silmät siltä faktalta että edes silloisessa länsimaihin tuodussa populaatiossa erot eivät olleet kiveen hakattuja ja tällainen
erottelu oli melkoista yleistystä.

"Näyttää siltä että ihmiset ovat yrittäneet (siinä onnistuen) korostaa eri rotujen eroavaisuuksia sen sijaan että olisivat koettaneet jalostaa kohti täydellisyyttä kaikkien juoksevien vinttikoirarotujen tarvitsemia funktionaalisia ominaisuuksia"
(Dutch Salmon)

Näillä hetkillä estradille saapuivat Bell-Murrayt ja Ampsit Afghanistanista omien voitonsaaliidensa, tazien kanssa. Kansakunnan katse oli nyt kääntynyt Egyptin alueen sodista Afganistaniin päin, ja kaikki sieltä tuotu henki romanttista eksotiikkaa ja kiinnosti ihmisiä. Puhuttiin paljon kuinka heidän koiransa olivat kahta erillistä tyyppiä, mutta tarkempi kuvien tarkastelukin osoittaa että molempien tyypeissä oli myös variaatiota suuntaan jos toiseen eikä ero ollut niin selkeä. Toisilla enemmän karvaa ja toisilla vähemmän, toiset kevyempiä ja toiset raskaampia. Puhuttiin jaottelusta tasanko- ja vuoristotyyppiin taistellen siitä kumman afgaanit olivat niitä "aitoja", ainoita oikeita, eli siitä kumpi leiri olisi rotutuntemuksensa puitteissa rodun johtohenkilö. Tämä on toisaalta vähän hassua, koska oikeastaan emme edes tiedä kuinka oikeanlaisina itse alkuperämaiden ihmiset, ne varsinaiset rodun ekspertit tuhansien vuosien kokemuksella, pitivät niitä yksilöitä joita me länsimaihin toimme. Pääosin nämä koirat olivat löydetty isoista kaupungeista, basaareista tai kujilta, kenties ostettu kerjäläisiltä, kun taas arvostetuimmat metsästyskoirat pidettiin useimmin kaupunkien ulkopuolella kylissä, jopa piilossa ulkopuolisilta varastamisen pelosta, ja niitä ei myyty - joko niitä annettiin lahjaksi mikä oli suuri kunnianosoitus tai sitten niitä perinteen nimissä varastettiin.

Mrs Amps kuitenkin voitti lopulta taiston ja hänestä kruunautui rodun johtohahmo.
Tämä länsimainen nainen omalla rajoittuneella kokemuksellaan pääsi kertomaan millainen tyyppi on oikea, vaikkakin rotumääritelmän annettiin laajuudessaan saatiinkin kattamaan kaikki tuontien edustamat variaatiot. Silti rodusta samalla myös katosi jotain. Alkuperämaissa oli afgaanista myös kokonaan sileäkarvainen versio, joka oli aivan yhtä hyväksytty malli kuin muutkin. On nähty että näitä syntyy rotuun edelleenkin, ihan täyden turkin omaaville vanhemmille, vaikka periytymisen mekaniikkaa ei olekaan täysin pystytty selvittämään. Näitä ei koskaan tuotu alkuperämaista Ampsien tai Bell-Murrayden mukana, kenties siitä syystä että ne eivät olleet habitukseltaan yhtä eksoottisia kuin turkilliset versiot, vaan heidän silmissään tylsempiä, tavallisemman vinttikoiran oloisia, tai sitten näitä ei vain osunut heidän eteensä.Variaatio jäi kirjaamatta länsimaiseen rotumääritelmään. Sileitä afgaaneja on elänyt alkuperämaassa tuhansia vuosia muiden
turkkiversioiden rinnalla, niiden yhtäläisestä arvostuksesta kertoo sekin että niitä lahjoitettiin vielä 60-luvulla kaksi Ranskan presidentti Georges Pompidoulle. Mutta tahallisen unohduksen tai perehtymättömyyden takia me täällä emme niitä tunne rotumääritelmässämme ja olemme usein hämmentyneitä kuinka sellaisiin tulisi suhtautua, silloin kun niitä eteemme putkahtaa.

Alkuperämaissa ei siis ole ollut koskaan tarvetta jakaa koiria niiden ulkonäöllisten yksityiskohtien ja eroavuuksien mukaan, ei tarvetta muunnoksiin värien tai karvanpituuden mukaan. Koirien rodut on koko ajan määritellyt käyttötarkoitus ja ulkonäön yksityiskohtia ovat säädelleet elinolosuhteet ja populaatioiden ajoittainen eristyneisyys. Siinä missä meillä lännessä on itämaisia vinttikoirarotuja alkaen azawakhista ja sloughista ja päättyen afgaaninvinttikoiraan ja taiganiin asti, alkuperämaissa on siis ollut vain yksi "rotu", yksi metsästävä vinttikoira, jota alueesta riippuen on kutsuttu saluqiksi tahi taziksi. Tehtävänä koirilla on ollut metsästys näön avulla ja tämä on myös muokannut koirien rakenteesta sellaisen kuin se on, tehtävässä parhaimmin toimivan. Ajan mittaan koirat ovat ajautuneet eri maanosiin, muunmuassa vaeltavien kaupankäyjien ja karavaanien mukana. Uusissa oloissa eläimillä on ollut vaihtoehtoina sopeutua uusiin, poikkeaviin olosuhteisiin, tai kadota, hävitä. Vuoristo-oloissa koirien on ollut tarpeen olla pienempiä, karvaisempia ja ketterämpiä kun taas tasangoilla menestynein malli on ollut kookkaampi, pitkäjalkaisempi ja vähänkarvaisempi versio. Alueen ääripäiden versiot ovat selkeimmin toisistaan eroavia, mutta keskemmällä erot ovat joskus melko hiuksenhienoja, kuten Iranin ja Afghanistanin raja-alueiden koiria katsoessa usein näkee.

Vaikka rotumme historia ulottuu tuhansien vuosien taakse, on sen rotumääritelmä käytännössä länsimainen keksintö jo alunalkaen, ja ihan alunperin kirjoitettu yhden koiran, Zardinin, kuvauksesta. Zardin oli rotumme esikuva - länsimaissa. Niillä jotka rodun varsinaisesti kehittivät ei ole ollut sananvaltaa siihen millaiseksi olemme muovanneet heidän tazinsa länsimaissa. Ja onhan afgaaninvinttikoirana nykyään tunnettu rotu muuttunut. Osittain tietysti jo olosuhteiden takia. Mikään rotu ei pysy staattisesti samanlaisena, "jäätyneenä" kun se tuodaan aivan uusiin elinolosuhteisiin, vaan se joko sopeutuu tai häviää. Brittien kylmän kosteassa ilmastossa koirien turkki alkoi saada pituutta eri tavalla sukupolvien saatossa, ja sitten me vielä tahdoimme sitä koirille enemmän. Rakennetta saatoimme muovata melko vapaasti koska enää ei ollut metsästyskäyttöä sanelemassa meille mikä oli toimivaa ja mikä taas funktionaalisesti epäkelpoa.

Mihin itse ihastuin afgaaneissa alunperin? Myönnettävä on, että juurikin sen ulkomuotoon, sen hulmuavaan turkkiin ja ylhäiseen asenteeseen, kuninkaalliseen olemukseen. Ulkonäkö oli se mikä ensin kiinnitti huomioni. Jos tuon koiran tilalla olisi ollut alkuperämaista tuotu tazi, Zardin tai joku ensimmäisistä tuonneista sen black&tanin suuriturkkisen olennon sijaan, olisinko ollut yhtä vaikuttunut? Ehkäpä en. Ehkäpä minulla nyt olisikin afgaanien sijaan isovillakoiria tai gordoninsettereitä (rotuja joita tuolloin myös harkitsin).
Mutta kun aloin perehtyä rotuun, sen tausta ja historia tempaisi mennessään. Rotu alkoikin olla jotain paljon enemmän kuin vain se koristeellinen ulkokuori. On ehkä turhaa enää tässä vaiheessa alkaa liiemmin puhua rodun säilyttämisestä alkuperäisenä, mutta mitä enemmän olen historiaan ja alkuperään perehtynyt, sen tärkeämmäksi on muodostunut olla kadottamatta rotuamme aivan kokonaan.

Tämän takia yhä edelleen kirjoitetun rotumääritelmän rinnalla olisi aina muistettava myös rodun alkuperäinen käyttötarkoitus. Ilman sitä meillä ei olisi meidän afgaaninvinttikoiraamme ollenkaan. Sen tehtävä on sanellut millainen se on, joten kaikkea rotumääritelmään kirjoitettua tulisi peilata tarkoitukseen nähden. Rotumääritelmää tulisi priorisoida alkuperäiseen käyttötarkoitukseen nähden. Afgaanin tulisi yhä edelleen olla kompakti paketti, jonka glamoröösin turkin alta löytyy lihaksikas, vahva vinttikoira, joka on sekä ketterä, nopea että lihaksikas. Sen tulee rakastaa juoksemista, koska juoksemaan se on luotu. Se on laukkatyypin koira, joten vaikka kuinka arvostamme kaunista ja näyttävää ravia näyttelykehässä, laukan tulisi olla sille edelleen se ominaisin muoto. Kun afgaanin päästää vapaaksi irti hihnasta, sen tulisi nauraen ponkaista kiitoon ja nauttia kaikesta fyysisestä revittelystä. Sen tulee kestää juoksemista erilaisessa maastossa eikä se saa mennä helposti "rikki". Yksittäisten piirteiden viilaamisen sijaan meidän täytyisi muistaa kokonaiskuva ja rungon vahvuus. Tätä jaksan nyt toistaa, mutta lihaksien tulee kehittyä oikeisiin kohtiin, vaikka kaula on pitkä, sen tulee myös olla vahva (muutenhan koira saa nikamavaurioita ravistaessaan joskus melko painavaakin saalista). Arvostan myös suuresti että koiralla on edelleen tallessa jonkinlaista metsästysviettiä, että se on kiinnostunut eläimistä ja liikkuvasta. Ei se tee koirasta helpointa, mutta afgaani joka ei reagoi nähdessään juoksevia pupuja, oravia, maassa olevia variksia, on jo lähellä olla vain afgaaninnäköinen seurakoira. Vaikka se ei meillä sovellukaan metsästämiseen näissä olosuhteissa, tunnen että jos kadotamme täysin sen metsästysvietin, kadotamme rodusta jotain hyvin olennaista joka osaltaan tekee siitä sen villin ja vapaan sielun joka se on. Metsästysmahdollisuuksien puuttuessa arvostan myös innokasta maastojuoksijaa (ja tavallaan koen että maastojuoksu maastovaihteluineen on afgaaninvinttikoiralle vielä omempi laji kuin ratajuoksu tasaisella) joka jaksaa olla kiinnostunut vieheestä ja juoksemisen ilosta läpi elämänsä. On hienoa nähdä intohimoista menoa vieheenkin perässä, erinomainen suoritus on upeaa katseltavaa koska koira silloin nauttii.
Kunpa siis aina muistaisimme että koiramme ovat urheilijoita eivätkä pelkästään kauniita kehien kiertäjiä, ja että sen fyysiset ominaisuudet, samat jotka tekevät siitä hyvän juoksijan, ovat vähintään yhtä tärkeitä kuin kaikki kauniit yksityiskohdat joita niin mielellämme viilaamme.

Lähteet:
Breed Box Bingo - Jim Coudriet - Afghan Hound Review, May-August 2007
Gazehounds, The Search for Truth - Constance O. Miller

Afgaaninvinttikoiran alkuperä: OSA: 2 - Alkuperämaiden tazi

Jotta saisimme lisäkäsitystä millainen afgaaninvinttikoiramme alunperin oli, kääntäkäämme katseemme heihin jotka näitä koiria ovat tunteneet ja niiden kanssa omakohtaisesti toimineet. Afghan Hound Review on ajan saatossa sisältänyt muutamankin tällaisen ihmisen haastattelun

Wahab Abdul Kamal on liikemies jonka perhe on omistanut, kasvattanut ja metsästänyt useamman sukupolven ajan afgaaneilla Afghanistanissa. Häntä haasteteltiin 1997 jolloin hän asui Wardakin provinssissa joka sijaitsee 60m mailia lounaaseen Kabulista. Eri yhteen liittyneet heimot muodostavat provinssit, Wardakin heimo tosin niin laaja että kattaa vain tuon yhden ainoan heimon. Tuolloin hänellä oli itsellään kolme tazia, joista kaksi hänellä kotonaan ja yksi asui hänen serkkunsa luona. Hän oli omistanut tazeja koko elämänsä ja perheessään niitä oli pidetty jopa yli sadan vuoden ajan. Tazit olivat arvostettu perinne - Miehen kolme tärkeintä omaisuuttaan olivat hevonen, ase ja tazi.

Wahab arvioi että sodissa ja levottomuuksissa menetettiin 60-70% alueen tazi kannasta. Paljon koiria tuhottiin 1979 kun venäläiset miehittivät maan - osa vietiin Venäjälle, osa hylättiin ja katosi, koiria kuoli pommituksissa sekä venäläissotilaiden ampumina. Sukupuuttoon ei sentään saatu kadotettua, vaan tazeja löytyi yhä edelleen (1990-luvun loppupuolella) jos vain tietää mistä etsii. Tazeja harvemmin tapaa kaupungeissa, pääosin niitä pidetään maalla ja kylissä, Afganistanin keskiosissa ja eteläänpäin mentäessä. Pohjoisessa ja Afganistanin keskiosien vuoristoisilla seuduilla koirat ovat usein isompiturkkisia ja rungoltaan jämerämpiä. Niitä kutsutaan nimellä babar (nämä siis nimityksiä ja kuvailuja, eivät erotteluja muunnoksiksi) ja ne ovat ketteriä kiipeilemään. Keskiosissa turkkia on vähän vähemmän, nimitys tämänkaltaisille tazeille on kosa, ja eteläänpäin mentäessä kohti Kandaharin ja Kalatin tasankoja, turkki niukentuu entisestään. Tasangoilla, varsinkin Qandaharissa ja Farahissa, tapaa jopa täysin sileitä tazeja, joita kutsutaan nimellä laghar tai lagar-tazi, joka tarkoittaa tazia ilman karvaa. Nämä ovat hyvin hoikkia ja pitkäjalkaisia koiria joilla on kapea vatsa, ja jotka ovat todella nopeita juoksijoita ja upeita metsästäjiä.

Tyyppi vaihtelee sääolojen ja maaston mukaaneikä variaatioita erotella sen kummemmin periaatteella hyvä, parempi, paras - kaikki ovat samoja tazeja, yhtä arvokkaita metsästäjinä. Wahabin omista tazeista hänen suosikkinsa on väriltään mustamaskinen punainen (suhr), toinen on brindle (palangy), ja kolmas joka asui hänen serkullaan oli väriltään musta (Tour).

Koirat saavat ruuakseen sitä mitä ihmisetkin, pääasiassa siis ruuantähteitä. Ihmisten ravinnosta koostuu 70-80% kokojyvävehnäisestä leivästä, lisäksi syödään maitotuotteita ja lampaan tai naudan lihaa. Kesäisin saadaan myös vihanneksia. Kaikki mikä jää ihmisiltä tästä yli on koirille, erityistä muuta ne eivät saa.

Tazit ovat kylissä vapaina koko ajan, elävät ulkokoirina, tietävät reviirinsä ja pysyvät sillä. Ainoastaan jos joku on juuri tuonut uuden koiran muualta, se pidetään kiinni noin kuukauden ajan. Jos sen päästää vapaaksi liian aikaisin, se juoksisi takaisin omaan kyläänsä, joten ensin sen annetaan kotiutua. (Wahab kertoo että koiria on toisinaan myös varastettu, peitetty matkan ajaksi niiden silmät ja viety jopa 100 - 150 mailin päähän, mutta silti kun päästetään vapaaksi metsästämään, ovat palanneet takaisin kotiinsa.)
Samoin mikäli narttukoiralla on juoksu eikä omistaja tahdo pennuttaa sitä, se pidetään kiiman ajan kiinni ja erossa uroksista.)

Jos pentuja sitten tahdotaan, käyttävät koiralleen kiinnostavinta, toisinaan matkataan kauaskin käyttämään sopivaa urosta. Ominaisuudet jotka määräävät jalostusta ovat nopeus, metsästyskyky, kauneus ja luonne, pääpaino on funktiossa mutta toki toivotaan että kaikki nämä hyvät ominaisuudet löytyisivät samasta koirasta. Astutusmaksuna on tapana jakaa pennut niin että puolet menevät isäkoiran omistajalle ja puolet kasvattajalle. Tazeja ei koskaan myydä, se on vastoin perinteitä, nöyryyttävä ja häpeällinen teko. Sen sijaan niitä annetaan lahjoiksi tai vaihtokauppoina.

Roturisteytyksiä ei yleensä tehdä. Joskus tazit pariutuvat paikallisten suurten vartiokoirien (kota) kanssa, niiden jälkeläisiä kutsutaan nimellä nimcha. Nekin ovat hyviä metsästäjiä, isoja ja nopeita, mutta yleensä roturisteytyksiä ei tehdä tietentahtoen. Useimmat ihmiset tahtovat metsästää nimenomaan tazien kanssa niiden ominaisuuksien vuoksi.

Tazeja pidetään nimenomaan metsästyskoirina. 90% tazien omistajista metsästää niiden kanssa. Jos joku ei itse pysty, naapurit vievät heidänkin koiriaan metsästämään joten Wahabin arvion mukaan tazeista 100% on metsästyskäytössä. Tazien riistaa ovat jänikset, ketut, sudet, vuoristolampaat ja peurat alueesta riippuen. Peuroja metsästetään lähinnä tasangoilla ja pienriistaa vaikeakulkuisemmassa maastossa.
Leopardeja ja villikissoja on Wahabin mukaan metsästetty joskus kauan sitten, mutta ei enää - Niitä ei ole enää. Haukan kanssa metsästys ei ollut hänelle tuttua.

Metsästämään lähdetään toisinaan isommalla ihmisporukalla, kun on hyvä ilma ja nuoremmilla on tekemisen puutetta. Mukaan otetaan tuolloin 6-10 koiraa. Jos joku lähtee itsekseen metsäsätmään, hän ottaa mukaan 2-3 koiraa. Useimmiten metsällä käydään 2-3 kertaa viikossa - metsästysaikana koirat ovat niin into piukassa että on käytävä ainakin kaksi kertaa metsällä viikkoon tai ne "alkavat sekoilla." (Luultavasti tämä on vähän samanlaista kuin nykyään jos nuoret vinttikoirat meilläkin edelleen "hyppivät seinille" jos eivät pääse riittävän usein juoksemaan vapaana) Koirat myös tietävät heti jos joku mies on valmistautumassa metsästysretkelle ja menevät tuolloin innosta aivan sekaisin.
Toisinaan 4-5 koiraa lähtee aivan keskenään itsenäisesti metsästämään, mutta silloin ne eivät tuo saalista takaisin. Ne katoavat aamusta ja palaavat keskipäivällä ja silloin näkee niiden nenässä ja jaloissa olevasta verestä että ne ovat olleet saalistamassa. Wahab kertoo että ne myös käyvät tekemässä selväksi missä on oltu. Tämä metsästys on kuitenkin vain huvia niille, ne eivät syö saaliitaan. Wahab metsästänyt 42 vuotta eikä ole koskaan nähnyt tazia joka söisi saaliinsa, se ei yksinkertaisesti ole sallittua. Joskus häne on kuullut ensikertalaisista koirista, jotka syöneet saaliin, mutta niitä on rankaistu siitä eivätkä ne ole enää toistaneet pahaa tekoaan. 

Wahab kävi Amerikan visiiteillään myös katsomassa näyttelyssä miltä näyttivät koirat siellä verrattuna heidän tazeihinsa. Turkin pituus oli suuri ihmetyksen aihe, koirat olivat myös isompikokoisia ja näkyi joitain hänelle tuntemattomampia värejä, kuten dominoa. Black&taneilla ei kotimaassa ollut yleensä naamassa yhtä vaaleita merkkejä eikä vaaleaa rinnassa. Sen sijaan tazeissa on paljon mustamaskisia punaisia, brindleä, vaaleaa ja tummaa, cremeä, valkoista, mustaa ja harmaata. Heidän tazeillaan oli myös parempi lihaskunto koska ne juoksevat niin paljon ja käyvät metsästämässä. Tazit ovat myös nopeampia heillä. Luonteista hän mainitsi, että koirat olivat sopuisampia - Kertoi että jos heillä laitetaan eri kylistä 5-10 koiraa yhdessä metsästämään, ne aloittavat ensin tappelemalla ja ovat keskenään aggressiivisempia. (No, toisaalta jos otat 10 toisilleen ennestään tuntematonta nykyafgaaniurosta ja pistät ne muitta mutkitta samaan tarhaan, luultavasti osa niistäkin alkaisi mitellä ja urostella.. Vaikkeivat tosin kaikki) Toisaalta luonteiden variaatio oli hänen mielestään muuten pääosin sama - kummassakin populaatiossa oli sekä arkoja, aggressiivisempia että luonteeltaan sopuisampia ja iloisempia koiria. Kysyttäessä yksityiskohdista kuten koirien päistä, hän vastasi myös että laidasta laitaan löytyy kummastakin populaatiosta - on kapeampaa ja terävämpää, on paksumpaa ja karkeampaa.

Wahab oli lausunnoissaan nykyafgaaneistamme siis melko joviaali, kun taas toinen alkuperämaiden tazien kanssa tekemisissä ollut erotteli asioita tarkemmin ja antoi aika suoraa kritiikkiäkin kaikesta mikä rodussa oli muuttunut jo ensimmäisten vuosikymmenien länsimaisen kasvatuksen tuloksena.

1970-luvun alussa Barbara Taylor sai tilaisuuden jutella 84-vuotiaan miehen, Intian armeijan entisen upseerin kanssa, joka oli viettänyt paljon aikaansa Afghanistanissa sekä lomillaan siellä metsästäen miesten ja koirien kanssa sekä myös lainannut koiria metsästäessään itsekseen, mikä on todella suuri kunnianosoitus harvoja ja valittuja kohtaan. Hän aivan alkuun korjasi ja muistutti ettei meidän tulisi kutsua koiriamme afgaaneiksi koska se nimitys on varattu Afghanistanissa asuville ihmisille, kun taas koirat ovat afgaaninvinttikoiria.Sitten hän kuvaili Barbaralle millainen oikeanlaisen tazin/afgaaninvinttikoiran tulisi ulkoisesti olla.

Pää pitkä ja hoikka, varustettuna vahvalla alaleualla (leukojen tulee kyetä louskahtamaan kiinni, ei vain sulkeutumaan). Vanhemmilla koirilla on melko paljon karvaa naamassaan, mutta se ajellaan pois jotta koira näkee esteettömästi. Kullanväriset silmät ovat kaikkein halutuimmat koska yöeläimillä ja linnuillakin on keltaiset silmät. (Tämä siis päinvastoin kuin meillä, jotka karsastamme kovin vaaleita silmiä ja tykkäämme että mitä tummemmat sen paremmat). Metsästäessä pää on korkealla kannettuna koko ajan, samoin jos vieraita lähestyy, koira nostaa päänsä. Levätessä koirat liikkuvat lähes laahustaen, pää edessä ja alhaalla kannettuna. Kaulan tulee olla pitkä, mutta sitäkin tärkeämpää on, että se on hyvin lihaksikas ja vahva.

Ylälinjassa on lievä kaarre alaspäin lapojen jälkeen, nousten taas hieman lanteen ja sarvennaisten kohdalla. Ei kovia linjoja, vain hienovaraisia nousuja ja laskeutuvia kaarteita, koska lanneosa on todella lihaksikas. Lihaskuntoa ei voi kehittää ilman että saa "pehmustetta" ylälinjaan. (hän oli vieraillut 1969 Cruftsin näyttelyssä ja katsonut kauhulla meidän "lankkuselkiämme" sekä ylikulmautuneita takaosiamme, ja hänen mukaansa olimme menettäneet metsästyskoiran oikeanlaisen ilmiasun.)

Nykyajan hännät ovat hänestä liian jäykkiä. Hännän pitäisi olla ohut ja hyvin joustava koska sillä on tärkeä  tehtävä juostessa, koiran tehdessä käännöksiä ja suunnanmuutoksia kovassa vauhdissa. Koira jolla on ohut häntä selkärangan notkeuteen yhdistettynä ei juuri koskaan murtanut jalkojaan.

Mittasuhteet ovat tärkeämmät kuin yksittäiset piirteet. Rintakehän tulee olla syvä, kylkiluiden kaarevat, mutta ei liian kaarevat, koska liian pyöreällä rintakehällä varustettu koira ei taas pääsisi juoksemaan niin lujaa. Enemmän kaartuvuutta tulee olla lannetta kohti mentäessä kuin kylkien alkupuolella. Aikuisen koiran lanteen tulisi olla noin 6 sormen levyinen. Jos 6kk vanhalla koiralla on etujalkojen väli vähemmän kuin 3 sormen verran, sitä ei pidetä metsästyskelpoisena ja se raakataan pois käytöstä. Etujaloissa tulee olla hyvin kaltevat välikämmenet. Takaraajojen tulisi olla taipuneet mutta rungon alle. Kintereet eivät saa olla kuin korkeintaan nelisen senttiä koiran takana. Raajojen on oltava erittäin lihaksikkaat, erityisesti sääriosan.

Etujalat ovat hyvin isot ja pyöreät, takatassut pidemmät eivätkä aivan niin pyöreät. Tassunpohjien on oltava paksut ja vahvat. Tassujen välissä tulisi olla paksu karva, mikä on tärkeää jotteivät pienet kivet pääse anturoiden väliin ja rampauta koiraa. Varpaat ovat kaareutuvat, varsinkin takajaloissa. Kaikkien neljän jalan tassujen tulee olla hyvin maata vasten, koirat joilla on kaareutumattomat eli ns. lättäjalat, karsitaan toimimattomina.

Koirien koko vaihteli. Oli kookkaita koiria joiden säkä oli lähemmäs 76cm, ja pienimmät 61cm.
Koko ei kuitenkaan vaikuta nopeuteen. Kookkaammat koirat olivat nopeampia avoimessa maastossa ja pusikossa, kun taas pienempikokoiset pärjäsivät paremmin mäkisessä maastossa.

Turkeissa oli sekä paksumpi- että niukempikarvaisia. Paksumpi turkki tuppasi olemaan laadultaan villavaa ja ohuemmat turkit silkkisempiä. Niukempiturkkiset koirat olivat käytännön syistä arvostetumpia, niihin tarttui vähemmän roskaa eivätkä helposti juuttuneet takuista piikkisiin pensaisiin. Kuitenkin niinä harvempina kertoina kun metsästettiin leopardeja oli suuriturkkisempien koirien turkista hyötyä, ne suojasivat koiraa leopardin kynsiltä.


Lähteet:
Direct from Afghanistan - An open door into the past.. The present.. The Future? (Two interviews with Wahab Abdul Kamal) - Afghan Hound Review - November-December 1997
From Afghanistan - Barbara Taylor, UK - Afghan Hound Review - November-December 2002

Salukien takaosista

Aiemmassa tekstissäni käsittelinkin jo hieman liioiteltuja piirteitä koirien rakenteessa, ja kuinka takaosan ylikulmautuneisuus on yksi niistä silmiinpistävimmistä rodussa kuin rodussa. Nyt ajattelin kirjoittaa vielä vähän lisää nimenomaan salukien takaraajoista.

Rotumääritelmä sanoo salukista seuraavasti:

TAKARAAJAT:

YLEISVAIKUTELMA: Takaraajat ovat vahvat ja ilmentävät laukka- ja hyppyvoimaa.

REIDET JA SÄÄRET: Hyvin kehittyneet.

POLVET: Kohtuullisesti kulmautuneet.

KINTEREET: Matalat.

Kuvassa Sarona Kelb, länsimaisen salukin malli jolla kohtuullisesti kulmautunut takaosa.

Salukikerhon sivuilla rotuspesialisti tuomari Säde Hohteri on selittänyt rotumääritelmää auki myös näiltä osin. Se että reidet ja sääret ovat hyvin kehittyneet viittaa muunmuassa leveisiin ja pitkiin lihaksiin (jotta raajat olisivat vahvat ja ilmentäisivät laukka- ja hyppyvoimaa niiden luonnollisesti tulee olla erinomaisessa lihaskunnossa), ja siihen että reisilihaksen kiinnityspinta lantioon on riittävän pitkä. Vaikka reiden ja säären keskinäisestä suhteesta ei ole mainintaa, ovat ne yleensä samanpituiset. Jos sääri on huomattavasti reittä pidempi, luo se epätasapainoisen vaikutelman jopa seistessä ja luo herkästi ongelmia sivuliikuntaan.

Polvikulmien ja myöskin kinnerkulmien, vaikkei niitä erityisesti mainitakaan, tulee olla kohtalaisesti kulmautuneet. Salukilla useimmiten takakulmia on hieman enemmän kuin etukulmauksia, mutta ero ei saisi olla silmiinpistävä. Hohteri mainitsee että vaikka ylikulmautunut takaosa voi olla sivuprofiilissa linjakkaan oloinen, se useimmiten vaikuttaa liikkeisiin, joista tulee epätasapainoiset. Kintereiden tulee kaikilla vinttikoirilla olla kohtuullisen matalat, ne ovat edellytys hyvälle laukka- ja hyppyvoimalle.

Puhutaan siis paljon "kohtuullisuudesta". Mitä oikeastaan siis tarkoittaa kohtuullinen? Tartumme sanakirjaan.
Kohtuullinen-sanalle löytyy kahta tulkintaa, aivan kuten englanninkielikin antaa sanalle kaksi hieman eri asioita tarkoittavaa käännöstä:

KOHTUULLINEN
1. Moderate (not excessive)
2. Fair, reasonable

Toiset käsittävät sen kuten kohdassa kaksi, fair, reasonable. Suomeksi tuota käytettäisiin esimerkiksi kuvaamaan kohtuullista korvausta suoritetusta työstä, ns. riittävää rahallista kompensaatiota. Kohtuullinen hinta, korvaus. Kohtuullinen vaati (Musiikki) Kohtuulliset ehdot.
Näin ollen kohtuulliset kulmauksetkin tarkoittaisivat ettei saa olla suora, että kulmausten puuttuminen, liiallinen suoruus olisi se suurin synti. Jostain syystä homma vaan tuntuu vielä kääntyvän niin, että jos jotain tulee löytyä, niin mitä enemmän sen parempi. Jos koiralta pitää löytyä kaulaa, jalostetaan pian lipputankoja. Jos koiralla tulee olla turkkia, on meillä kohta järjettömän valtavia palttoita. Jos koiralla tulee olla hienostunut pää, seuraavaksi näemme joka suunnasta ohuita ylihienostuneita puikuloita. (Tässähän sitten mennäänkin jo metsään niin lujaa että ryskyy.)

Toinen tulkinta on taas kohdan yksi mukainen, moderate, not excessive. Kohtuullinen kuten kohtuullinen alkoholinköyttö - ihminen ei juo itseään umpihumalaan joka käänteessä vaan osaa nauttia alkoholista sivistyneesti ja itselleen sopivissa määrin. Elämäntavoiltaan kohtuullinen ravinnon, nautintoaineiden yms. suhteen pidättyväinen, vaatimaton. Näin ollen saadaankin samalle sanalle aivan eri tulkinta. Tämän mukaan kulmausten tulisikin olla hillityt. Kyllä, kulmauksia pitää olla, mutta niiden pitäisi olla melko vaatimattomat.

Itseasiassa tässä siis sekoittuukin nyt kaksi eri sanaa. Moderate tarkoittaa kohtuullista, mutta fair, reasonable tarkoittaisi itseasiassa kohtalaista. Kohtuullinen ja kohtalainen. Mitäs eroa niillä on? Maija Länsimäki on käsitellyt asiaa Helsingin Sanomissa 10.5.2005. Lainaan tähän otteita hänen tekstiään:

"Sana kohtuullinen tarkoittaa – tai on ainakin viime aikoihin asti tarkoittanut – kohtuuden rajoissa pysyvää, sellaista mikä ei ole liian suuri (kova, ankara) eikä liian pieni (lievä). Tämmöiseksi merkitys kuvataan myös sanakirjoissa. Ehto tai vaatimus voi olla kohtuullinen, samoin vaikkapa palkka tai hinta, ja esimerkiksi ruokavalion tulee sisältää kohtuullisesti rasvaa – ei liikaa mutta ei myöskään liian vähän. Kohtuullista voidaan eri yhteyksissä luonnehtia sopivaksi, asianmukaiseksi, tarkoituksenmukaiseksi, oikeudenmukaiseksi, laatuunkäyväksi tai kunnolliseksi."

"Lehdissä on ollut seuraavanlaisia otsikoita: "Eduskunta kohtuullisen tyytyväinen kuntalakiin" ja "Sieni-infektiot kohtuullisen yleisiä suokilpikonnilla". Ei ole kysymys kohtuuden rajoissa pysyvästä tyytyväisyydestä eikä yleisyydestä, vaan näiden melko suuresta määrästä."

"Aina sanojen kohtuullinen ja kohtalainen merkitysero ei kuitenkaan ole täysin selvä. Eräissä tapauksissa niiden merkitykset ovat hyvin läheisiä tai käyvät jopa yksiin. Esimerkiksi kohtuullinen liikunta on sellaista, mikä ei ole määrältään tai rasittavuudeltaan liiallista mutta ei myöskään liian vähäistä. Liikuntaa voidaan kuitenkin sanoa kohtuulliseksi myös silloin, kun sen määrä on melko suuri, siis kohtalainen. Juuri tällaisista kaksitulkintaisista tapauksista sana kohtuullinen on ilmeisesti ruvennut yleistymään myös tapauksiin, joissa ei ole kysymys kohtuuden rajoissa pysyvästä, sopivasta, asianmukaisesta, vaan melko suuresta määrästä.

Täsmällisyyttä ja yksiselitteisyyttä vaativissa yhteyksissä on syytä kiinnittää huomiota sanojen merkityksiin. On eri asia nauttia alkoholia kohtuullisesti eli sopivassa määrin, rajansa tuntien kuin kohtalaisesti eli melko runsaasti."

No mistäs me nyt sitten tiedämme kumpaa sanaa tässä salukin rotumääritelmässä haettiin? Halutaanko takakulmauksia siis kohtalaisesti, eli melko reilusti, vai kohtuullisesti, hillitysti, melko vaatimattomasti? Itseasiassa selitys löytyy rotumääritelmän englanninkielisestä versiosta. Polvia koskeva kohta kuuluu "moderately bent". Ei siis fairly, reasonably. Rotumääritelmä ei siis itseasiassa tue nykyisinkin runsaasti kehissä näkemiämme, ylen voimakkaasti kulmautuneita salukien takaosia.

Jostain syystä kuitenkin tuomaritkaan eivät hirveästi kiinnitä huomiota ylikulmautumiseen, ja useat kasvattajat pitävät voimakkaammin kulmautunutta takaosaa linjakkaana varsinkin sivuprofiilista katsoen. Joten onko tästä nyt varsinaisesti sitten haittaakaan, onko kyse vain esteettisestä seikasta? Valitettavasti ei ole. Tietenkään salukin ei ole hyvä olla takaosaltaan myöskään tikkusuora. Liian suora takaosa altistaa muunmuassa polviongelmille. Mutta ylikulmautuminen tuo myös omat ongelmansa (kuten aina kun puhutaan ääripäistä).

Ylikulmautuminenhan siis tarkoittaa sitä, että reisiluu ja sääriluu ovat niin pitkät, ettei välijalka, jonka pitäisi olla pystysuora, voikaan enää olla pystysuorassa vaan muodostuu ns. sirppikinner. Koira joutuu seistessä asettamaan takajalkansa selvästi rungon taakse. Jos polvikulmaa on liikaa, on sääri liian pitkä, heikko ja vaikeasti hallittavissa. Liian voimakkaat takakulmaukset eivät toimi tehokkaasti laukassa ja liikkeeseen lähtiessäkin koira joutuu kokoamaan itseään ennen lähtöä, jolloin ketteryys kärsii. Olen myös huomioinut että usein takaa kovin reilusti kulmautuneille koirille on vaikeampaa luoda hyvää lihaskuntoa. Lihakset eivät vain kehity oikeisiin paikkoihin runsaastakin liikunnasta huolimatta. Tämäkin kielii epäterveestä rakenteesta. Se ettei lihaksia kehity sinne minne vinttikoiralla niitä pitäisi helposti muodostua kertoo ettei koira liikunnassa rasita oikeita kohtia itsessään. Sen sijaan se saattaa mennä jumiin helpommin koska väärät kohdat vastaavasti kuormittuvat. Usein näkee melko massiivisia etuosia yhdistettynä kapeisiin takajalkoihin joissa on kyllä pituutta muttei leveyttä. Tämä luo epätasapainoisen, linnunkoipimaisen vaikutelman. Takaosanhan pitäisi olla kuitenkin vinttikoiran moottori, ilmentää voimaa (kuten rotumääritelmäkin ohjeistaa, laukka- ja hyppyvoimaa) ja tällaisilla koirilla se ei niin tee. Mitä pidemmät takajalat, sen näyttävämmät liikkeet toki, mutta näyttävyys ei aina merkitse rotutyypillistä. Ja kun elävän olennon kanssa ollaan tekemisissä, niin yhden asian muokkaaminen aiheuttaa muutosta aina johonkin toiseen osaan. Näin ollen kun näyttävää takaosaa, saadaankin samalla suoraa etuosaa, ja kun taas sitä lähdetään korjaamaan (tavoitteena silti pitää ne takakulmaukset mukana), alkaa etupään rakennekin muuttua melko omituiseksi. Tätä kun jatketaan joku vuosikymmen niin tunnistammeko enää salukiamme?

Kunpa muistaisimme välttää ylilyöntejä ja yrittää löytää kultaisen keskitien, jalostuksessakin. Loppu kädessä usein vähän vähemmän on enemmän, ja funktionaalinen rakenne on jokaisen terveen koiran perusta.
Kohtuullisuus kunniaan ennenkuin on liian myöhäistä! Ps. Jokainen voi hetken tämän luettuaan tutkia myös mukaan liittämiäni pari pariasetteluja nykypäivän salukiemme takaosista. Ovatko terveemmän oloiset takamukset mielestänne vasemmalla vai oikealla?

Lähteet:
Salukin rotumääritelmä - www.saluki.fi - Säde Hohterin kommentit
Kohtuullinen vai kohtalainen - Maija Länsimäki