Salukien takaosista

Aiemmassa tekstissäni käsittelinkin jo hieman liioiteltuja piirteitä koirien rakenteessa, ja kuinka takaosan ylikulmautuneisuus on yksi niistä silmiinpistävimmistä rodussa kuin rodussa. Nyt ajattelin kirjoittaa vielä vähän lisää nimenomaan salukien takaraajoista.

Rotumääritelmä sanoo salukista seuraavasti:

TAKARAAJAT:

YLEISVAIKUTELMA: Takaraajat ovat vahvat ja ilmentävät laukka- ja hyppyvoimaa.

REIDET JA SÄÄRET: Hyvin kehittyneet.

POLVET: Kohtuullisesti kulmautuneet.

KINTEREET: Matalat.

Kuvassa Sarona Kelb, länsimaisen salukin malli jolla kohtuullisesti kulmautunut takaosa.

Salukikerhon sivuilla rotuspesialisti tuomari Säde Hohteri on selittänyt rotumääritelmää auki myös näiltä osin. Se että reidet ja sääret ovat hyvin kehittyneet viittaa muunmuassa leveisiin ja pitkiin lihaksiin (jotta raajat olisivat vahvat ja ilmentäisivät laukka- ja hyppyvoimaa niiden luonnollisesti tulee olla erinomaisessa lihaskunnossa), ja siihen että reisilihaksen kiinnityspinta lantioon on riittävän pitkä. Vaikka reiden ja säären keskinäisestä suhteesta ei ole mainintaa, ovat ne yleensä samanpituiset. Jos sääri on huomattavasti reittä pidempi, luo se epätasapainoisen vaikutelman jopa seistessä ja luo herkästi ongelmia sivuliikuntaan.

Polvikulmien ja myöskin kinnerkulmien, vaikkei niitä erityisesti mainitakaan, tulee olla kohtalaisesti kulmautuneet. Salukilla useimmiten takakulmia on hieman enemmän kuin etukulmauksia, mutta ero ei saisi olla silmiinpistävä. Hohteri mainitsee että vaikka ylikulmautunut takaosa voi olla sivuprofiilissa linjakkaan oloinen, se useimmiten vaikuttaa liikkeisiin, joista tulee epätasapainoiset. Kintereiden tulee kaikilla vinttikoirilla olla kohtuullisen matalat, ne ovat edellytys hyvälle laukka- ja hyppyvoimalle.

Puhutaan siis paljon "kohtuullisuudesta". Mitä oikeastaan siis tarkoittaa kohtuullinen? Tartumme sanakirjaan.
Kohtuullinen-sanalle löytyy kahta tulkintaa, aivan kuten englanninkielikin antaa sanalle kaksi hieman eri asioita tarkoittavaa käännöstä:

KOHTUULLINEN
1. Moderate (not excessive)
2. Fair, reasonable

Toiset käsittävät sen kuten kohdassa kaksi, fair, reasonable. Suomeksi tuota käytettäisiin esimerkiksi kuvaamaan kohtuullista korvausta suoritetusta työstä, ns. riittävää rahallista kompensaatiota. Kohtuullinen hinta, korvaus. Kohtuullinen vaati (Musiikki) Kohtuulliset ehdot.
Näin ollen kohtuulliset kulmauksetkin tarkoittaisivat ettei saa olla suora, että kulmausten puuttuminen, liiallinen suoruus olisi se suurin synti. Jostain syystä homma vaan tuntuu vielä kääntyvän niin, että jos jotain tulee löytyä, niin mitä enemmän sen parempi. Jos koiralta pitää löytyä kaulaa, jalostetaan pian lipputankoja. Jos koiralla tulee olla turkkia, on meillä kohta järjettömän valtavia palttoita. Jos koiralla tulee olla hienostunut pää, seuraavaksi näemme joka suunnasta ohuita ylihienostuneita puikuloita. (Tässähän sitten mennäänkin jo metsään niin lujaa että ryskyy.)

Toinen tulkinta on taas kohdan yksi mukainen, moderate, not excessive. Kohtuullinen kuten kohtuullinen alkoholinköyttö - ihminen ei juo itseään umpihumalaan joka käänteessä vaan osaa nauttia alkoholista sivistyneesti ja itselleen sopivissa määrin. Elämäntavoiltaan kohtuullinen ravinnon, nautintoaineiden yms. suhteen pidättyväinen, vaatimaton. Näin ollen saadaankin samalle sanalle aivan eri tulkinta. Tämän mukaan kulmausten tulisikin olla hillityt. Kyllä, kulmauksia pitää olla, mutta niiden pitäisi olla melko vaatimattomat.

Itseasiassa tässä siis sekoittuukin nyt kaksi eri sanaa. Moderate tarkoittaa kohtuullista, mutta fair, reasonable tarkoittaisi itseasiassa kohtalaista. Kohtuullinen ja kohtalainen. Mitäs eroa niillä on? Maija Länsimäki on käsitellyt asiaa Helsingin Sanomissa 10.5.2005. Lainaan tähän otteita hänen tekstiään:

"Sana kohtuullinen tarkoittaa – tai on ainakin viime aikoihin asti tarkoittanut – kohtuuden rajoissa pysyvää, sellaista mikä ei ole liian suuri (kova, ankara) eikä liian pieni (lievä). Tämmöiseksi merkitys kuvataan myös sanakirjoissa. Ehto tai vaatimus voi olla kohtuullinen, samoin vaikkapa palkka tai hinta, ja esimerkiksi ruokavalion tulee sisältää kohtuullisesti rasvaa – ei liikaa mutta ei myöskään liian vähän. Kohtuullista voidaan eri yhteyksissä luonnehtia sopivaksi, asianmukaiseksi, tarkoituksenmukaiseksi, oikeudenmukaiseksi, laatuunkäyväksi tai kunnolliseksi."

"Lehdissä on ollut seuraavanlaisia otsikoita: "Eduskunta kohtuullisen tyytyväinen kuntalakiin" ja "Sieni-infektiot kohtuullisen yleisiä suokilpikonnilla". Ei ole kysymys kohtuuden rajoissa pysyvästä tyytyväisyydestä eikä yleisyydestä, vaan näiden melko suuresta määrästä."

"Aina sanojen kohtuullinen ja kohtalainen merkitysero ei kuitenkaan ole täysin selvä. Eräissä tapauksissa niiden merkitykset ovat hyvin läheisiä tai käyvät jopa yksiin. Esimerkiksi kohtuullinen liikunta on sellaista, mikä ei ole määrältään tai rasittavuudeltaan liiallista mutta ei myöskään liian vähäistä. Liikuntaa voidaan kuitenkin sanoa kohtuulliseksi myös silloin, kun sen määrä on melko suuri, siis kohtalainen. Juuri tällaisista kaksitulkintaisista tapauksista sana kohtuullinen on ilmeisesti ruvennut yleistymään myös tapauksiin, joissa ei ole kysymys kohtuuden rajoissa pysyvästä, sopivasta, asianmukaisesta, vaan melko suuresta määrästä.

Täsmällisyyttä ja yksiselitteisyyttä vaativissa yhteyksissä on syytä kiinnittää huomiota sanojen merkityksiin. On eri asia nauttia alkoholia kohtuullisesti eli sopivassa määrin, rajansa tuntien kuin kohtalaisesti eli melko runsaasti."

No mistäs me nyt sitten tiedämme kumpaa sanaa tässä salukin rotumääritelmässä haettiin? Halutaanko takakulmauksia siis kohtalaisesti, eli melko reilusti, vai kohtuullisesti, hillitysti, melko vaatimattomasti? Itseasiassa selitys löytyy rotumääritelmän englanninkielisestä versiosta. Polvia koskeva kohta kuuluu "moderately bent". Ei siis fairly, reasonably. Rotumääritelmä ei siis itseasiassa tue nykyisinkin runsaasti kehissä näkemiämme, ylen voimakkaasti kulmautuneita salukien takaosia.

Jostain syystä kuitenkin tuomaritkaan eivät hirveästi kiinnitä huomiota ylikulmautumiseen, ja useat kasvattajat pitävät voimakkaammin kulmautunutta takaosaa linjakkaana varsinkin sivuprofiilista katsoen. Joten onko tästä nyt varsinaisesti sitten haittaakaan, onko kyse vain esteettisestä seikasta? Valitettavasti ei ole. Tietenkään salukin ei ole hyvä olla takaosaltaan myöskään tikkusuora. Liian suora takaosa altistaa muunmuassa polviongelmille. Mutta ylikulmautuminen tuo myös omat ongelmansa (kuten aina kun puhutaan ääripäistä).

Ylikulmautuminenhan siis tarkoittaa sitä, että reisiluu ja sääriluu ovat niin pitkät, ettei välijalka, jonka pitäisi olla pystysuora, voikaan enää olla pystysuorassa vaan muodostuu ns. sirppikinner. Koira joutuu seistessä asettamaan takajalkansa selvästi rungon taakse. Jos polvikulmaa on liikaa, on sääri liian pitkä, heikko ja vaikeasti hallittavissa. Liian voimakkaat takakulmaukset eivät toimi tehokkaasti laukassa ja liikkeeseen lähtiessäkin koira joutuu kokoamaan itseään ennen lähtöä, jolloin ketteryys kärsii. Olen myös huomioinut että usein takaa kovin reilusti kulmautuneille koirille on vaikeampaa luoda hyvää lihaskuntoa. Lihakset eivät vain kehity oikeisiin paikkoihin runsaastakin liikunnasta huolimatta. Tämäkin kielii epäterveestä rakenteesta. Se ettei lihaksia kehity sinne minne vinttikoiralla niitä pitäisi helposti muodostua kertoo ettei koira liikunnassa rasita oikeita kohtia itsessään. Sen sijaan se saattaa mennä jumiin helpommin koska väärät kohdat vastaavasti kuormittuvat. Usein näkee melko massiivisia etuosia yhdistettynä kapeisiin takajalkoihin joissa on kyllä pituutta muttei leveyttä. Tämä luo epätasapainoisen, linnunkoipimaisen vaikutelman. Takaosanhan pitäisi olla kuitenkin vinttikoiran moottori, ilmentää voimaa (kuten rotumääritelmäkin ohjeistaa, laukka- ja hyppyvoimaa) ja tällaisilla koirilla se ei niin tee. Mitä pidemmät takajalat, sen näyttävämmät liikkeet toki, mutta näyttävyys ei aina merkitse rotutyypillistä. Ja kun elävän olennon kanssa ollaan tekemisissä, niin yhden asian muokkaaminen aiheuttaa muutosta aina johonkin toiseen osaan. Näin ollen kun näyttävää takaosaa, saadaankin samalla suoraa etuosaa, ja kun taas sitä lähdetään korjaamaan (tavoitteena silti pitää ne takakulmaukset mukana), alkaa etupään rakennekin muuttua melko omituiseksi. Tätä kun jatketaan joku vuosikymmen niin tunnistammeko enää salukiamme?

Kunpa muistaisimme välttää ylilyöntejä ja yrittää löytää kultaisen keskitien, jalostuksessakin. Loppu kädessä usein vähän vähemmän on enemmän, ja funktionaalinen rakenne on jokaisen terveen koiran perusta.
Kohtuullisuus kunniaan ennenkuin on liian myöhäistä! Ps. Jokainen voi hetken tämän luettuaan tutkia myös mukaan liittämiäni pari pariasetteluja nykypäivän salukiemme takaosista. Ovatko terveemmän oloiset takamukset mielestänne vasemmalla vai oikealla?

Lähteet:
Salukin rotumääritelmä - www.saluki.fi - Säde Hohterin kommentit
Kohtuullinen vai kohtalainen - Maija Länsimäki

Afgaaninvinttikoiran alkuperä, OSA: 1 - Itämainen metsästyskoira

Nykypäivän afgaaninvinttikoira on kulkenut pitkän matkan. Keski-Idän haastavissa elinoloissa syntynyt metsästäjä tunnetaan nykyään näyttelykehien eleganttina kaunottarena. Länsimaissa muovautuneen hohdokkaan näyttelykoiran silkkisen turkin alle, sen geeniperimään, kätkeytyy kuitenkin rodun todellinen historia älykkäänä ja pelottavan tehokkaana metsästäjänä. Jotta voisimme ymmärtää rotuamme kunnolla, sen luonnetta sekä oikeanlaista rakennetta, olisi meidän tarpeen tuntea sen lähtökohdat - Se miksi rotu aikanaan kehittyi sellaiseksi kuin kehittyi.

Afgaaninvinttikoira tunnetaan kotialueellaan nimellä tazi. Persian Dictionary antaa sanalle tazi kaksi merkitystä: 

1) Arabiasta kotoisin oleva 

2) se/hän joka laukkaa. 

 Tazi tarkoittaa myös puhdasta, aitoa, koiriin liitettynä se tarkoittaa vinttikoiraa. Tazi palang taas tarkoittaa gepardia eli “häntä joka laukkaa”. Tazi sanana liittyy siis nopeuteen, puhtauteen ja arabialaiseen alkuperään. Lisäksi on muistettava että tazi ja saluqi tarkoittavat samaa asiaa kahdella eri kielellä - pitkäraajaista metsästävää vinttikoiraa kutsuvat toisen alueen ihmiset taziksi kun taas toisella alueella asuvat nimeävät saman koiran saluqiksi. (Näinhän meillä länsimaissakin aluksi niputettiin molemmat rodut saman nimikkeen, persian vinttikoiran, alle).

Tazin historia ulottuu satojen, jopa tuhansienkin vuosien päähän, aikaan jolloin tämän tyyppiset koirat ensimmäisen kerran ajautuivat Afganistaniin ja sen lähi-alueille Keski-Idästä. Niitä joilla oli tihein turkki alettiin kasvattaa vartioimaan laumoja sekä metsästämään pienempää ja suurempaa riistaa ja petoja. Niillä oli mantelinmuotoisissa silmissään terävä näkökyky, ne näkivät pitkälle. Ne olivat tunnettuja ongelmanratkaisukyvystään, kyvystään ajaa riistaa näön avulla sekä kalkuloida tehokkaasti ajoa pystymällä ennakoimaan pakenevan saaliin käännökset ja juoksusuunnat. Tazilla oli pitkät jalat ja voimakkaat lonkkaluut jotka olivat leveälle asettuneet ja sarvennaiset jotka erottuivat selvästi. Tämä uniikki rakenne mahdollisti paremman joustavuuden niiden juostessa kivikkoisessa ja vaikeassa maastossa. Tazi kykeni pysähtymään kuin seinään ja samalla valmiina uuteen käännökseen vaikka “kolikolla” ilman että nopeus kärsi suunnanmuutoksesta, ja sitten jälleen suuntaamaan saaliin perään suurella voimalla. Ne olivat suosittuja metsästäjiä ja tunnettiin koirina jotka pystyivät tappamaan jopa lumileopardeja ja susia ilman ihmisten apua. (Toisaalta on jonkun verran väitelty saalistivatko ne ihan oikeasti lumileopardeja, vai ovatko nämä tarut ja puheet vain ensimmäisiä afgaaneja britteihin tuoneiden länsimaisten ihmisten romantisoitua liioittelua tai alkuperämaan väen hieman liioittelemia “kalajuttuja”.) Paikalliset uskovat sen olleen juuri se koirarotu joka valittiin mukaan Nooan arkkiin, ja sen vieminen maasta oli pitkään kiellettyä.

Dokumentoidusta historiasta ei löydy kuin harvoja viittauksia tazeihin, mutta tämä johtuu pitkälti siitä ettei näiden alueiden kulttuureilla ollut tapana muutenkaan kirjoittaa historiaa kovien kansien väliin. Uzbekistanista, läheltä Jangikazkania, Kizilkum aavikolta peräisin on yksi petroglyfi ajoitettuna 3100eaa – Siihen on kuvattu ”lentävä tazi” joka selvästi on hapsullinen. Tunnetuin selvästi afgaaniamme muistuttava koira lienee kuvattu 1813. Kuvassa on mies jousen kanssa rinnallaan musta ja melko karvainen vinttikoira. Monet kirjat kertovat Balkhin luolista Baluchistanista löydetyistä muinaisista luolamaalauksista joihin oli kuvattu tazeja, mutta tarkemmat selvitykset ovat osoittaneet niiden olleen satua. Kyseisellä alueella ei edes ole kuvatun kaltaisia luolia eikä maalauksista koskaan ole saatu mitään kuvia todisteiksi.

Ihmiset vaelsivat nomadeina karussa maastossa, tasangoilla ja erämaassa paimentaen lammaslaumoja. Aluksi pysyvää asutusta oli hyvin vähän. Tazit seurasivat nomadeja, ne pitivät lammaslaumat koossa. Jos jänis tai gazelli ilmaantui näköpiiriin, koirat ajoivat sen kiinni – ajon jälkeen koirat saavat nostettiin hevosen selkään ja siellä ne saivat matkata kunnes ovat tasaantuneet ja jaksoivat taas varmasti kulkea karavaanin vierellä. Ajot saattoivat kestää monia kilometrejä kerrallaan – vaadittiin sitkeyttä, kestävyyttä, taistelutahtoa. Rakenteelta vaadittiin vahvuutta, ketteryyttä ja nopeutta. Koira ei saanut mennä helposti "rikki". Ihmiset eivät kuitenkaan olleet riippuvaisia tazien tuomasta saaliista, mukana kulkeva lammaslauma takasi kyllä lihansaannin vaikka niitä teurastettiinkin vain säästeliäästi. Tazien saaliit toivat vaihtelua, olivat herkuttelua.

Myöhemmin osa nomadeista alkoi asettua aloilleen, toiset vaelsivat edelleen osan vuodesta laitumilla. Alkoi syntyä kyliä maanviljelyksen ympärille. Ihmiset metsästivät gaselleja, villiaaseja, villisikoja sekä kalastivat. Tasankojen villieläimet olivat hyvin nopeita, ja nyt tazien rooli korostui ravinnon tuojina. Kotieläimiä ei nyt syöty vasta kuin viimeisenä vaihtoehtona.

Tazit olivat arvotavaraa, niistä pidettiin hyvää huolta. Sanonta “Highest dogs belong only to the highest men”, (korkea-arvoisimmat ihmiset omistavat arvokkaimmat koirat) sopi tähänkin. Nomadienkin parissa tazit olivat statussymboli. Jokaisella heimolla oli hierarkiansa, päällikkönsä ja loput jäsenet kuuluivat mukaan verisiteiden tai avioliittojen kautta. Varakkuutta ei myöskään mitattu kullalla tai muilla arvotavaroilla – Rikkain oli se kenellä oli eniten eläimiä laumoissaan. Heimoissa oli myös eroja, toiset heimoista olivat arvostetumpia kuin toiset. Ja näillä arvostetuimmilla oli myös laadultaan parempina pidettyjä tazeja.

Aloilleen asettumisen jälkeen syntynyt rikas yläluokka piti tazejaan kennelissä (Tazi-khane) ja niistä huolehti oma “kennelpoika” eli tazi-ban / yuz-ban / yuz-bashi. Oli ammattina arvostettu vaikka kuuluikin palvelijoihin ja otti kunniaa koiriensa taidoista.

Alkuperäalueen suhtautuminen koiriin oli tietysti myös aivan erilaista kuin meillä länsimaissa. Niitä, kuten kaikkea muutakin, joko siedettiin tai vaalittiin, asiasta riippuen, Allahilta peräisin olevana. Ylipäätään siinä missä länsimainen ihminen haluaa jalostaa ja parantaa vähän kaikkea mahdollista, tuolla ei tällaista tarvetta ollut. Kaikki hyväksyttiin ja elettiin esimerkiksi luonnon asettamilla ehdoilla, vaikka tarkoittikin myös melko karua ja haastavaa arkea. Uskonto saneli myös osansa, osansa oli perinteellä. Pääpiirteittäin koira eläimenä oli saastainen, mutta koiranpito jotain tiettyä käyttötarkoitusta varten oli sallittua. Tazeja pidettiin nimenomaan metsästyskäyttöön ja tämän hyötykäytön takia ne olivat erityisiä. Katukoirista erosivat myös massiiviset ja usein hurjat vartiokoirat, joita pidettiin myös karkoittamaan petoja laumojen kimpusta. Tavallaan muita rotuja tai rotutyyppejä ei siellä sitten ollutkaan, ainakaan sellaisenaan kuin me niitä lokeroimme.

Tazien kasvatuksessakin määräävä tekijä olivat metsästysominaisuudet. Mitä parempi metsästäjä, mitä nopeampi ja sitkeämpi, sen arvokkaampi koira oli. Tyyppijalostusta ei tunnettu sellaisenaan kuin meillä eritoten nykypäivänä. Toki paikallisillakin oli omia mieltymyksiään, mutta kukaan ei keskittynyt viilaamaan oikeanlaista ilmettä tai hännänkiinnitystä. Pitkälti koirat lisääntyivät heimojen omien populaatioiden sisällä, sulhot valittiin käyttöominaisuuksien, maineen, taikauskon tai puhtaasti tunnesyiden perusteella. Monesti vaikuttivat myös heimon sisäiset suhteet, vähänkuin ihmistenkin välisissä naimakaupoissa. Vahvin elementti vaikuttamassa koirien kasvatukseen oli kuitenkin puhtaasti luonto itse. Aivan kuten myös ihmisten ja hevostenkin suhteen, luonnonvalinta karsi jalostuksesta heikot ja elinkelvottomat, ja sukuaan jatkoivat olosuhteisiin parhaimmin sopeutuvat, toimintakykyiset ja vahvat yksilöt.

Koulutus metsästystä varten alkoi jo pentuaikana. Kun tazi-ban huomasi potentiaalia kahden pennun leikeissä, toinen opetettiin seuraamaan saalista ja kun se väsyi, jatkoi toinen tazi siitä. Näin työskentelevät koiraparit olivat ihannoituja.

Maasto tarjosi vaihtelua, riistana jänikset, kettu ja gazelli. Gazelleja metsästettiin haukkojen kanssa – haukat opetettiin häiritsemään gazelleja syöksymällä niiden päätä kohti niin että kiinnitettiin lihan palanen kesyn gazellin sarviin. Metsästyspäivänä lähdettiin liikkeelle ratsain, miehet kuljettivat tazeja hevosen selässä edessään jotta niiden voimat säilyisivät itse jahtiin. Haukat vapautettiin etsimään saalista. Kun haukka paikallisti gazellin, se osoitti sen metsästäjille pyörimällä ilmassa sen yläpuolella. Haukan hyökkäykset erottivat gazellin laumasta ja hidastivat sen pakoa. Koirat päästettiin jahtiin ja ajo jatkui kunnes gazelli kaatui. Sen jälkeen koirat pitivät sen maassa kunnes metsästäjä pääsi paikalle tappamaan sen.

Uskaliaimmat metsästivät villiaaseja. Ne olivat haastavia, nopeita ja erittäin varovaisia eläimiä. Niitä pidettiin erittäin arvostettuina juuri haastavuuden vuoksi. Metsästys oli riskipeliä jossa saattoi menettää hevosensa, raajansa tai jopa elämänsä. Näiden gur:ien metsästyksessä kunnostautuneet tazit olivat todellista arvotavaraa, kennelinsä helmiä. Moni Shah paransi imagoaan onnistuneella gurin metsästyksellä, Shah Bahram oli aivan virtuoosi. Huvin vaarallisuudesta huolimatta hän vietti vapaa-aikansa jahdissa taziensa kanssa ja ansaitsi itselleen arvonimen Bahram Gur. Loppunsakin hän kohtasi kuinkas muuten kuin ratsailla.

Osattiin tazeja myös hemmotellakin - Sultan Mahmud Ghaznavi, nimensäkin perusteella kotoisin Ghaznista. Hän peri isältään pienen osavaltion ja muodosti siitä imperiumin. Hän vaali omia tazejaan ja halusi niille kultavillasta kudotut lämpimät takit sekä jalokivin koristellut pannat. Hänen jokaisella tazillaan oli oma henkilökohtainen hoitajansa huolehtimassa niiden tarpeista. Silti mitään tuhannen ja yhden yön satua tazit eivät kuitenkaan elelleet, niin että olisivat maanneet silkkityynyillä palvelijoiden löyhytellessä niitä palmunlehvillä – niinkuin usein länsimaisten ihmisten mielikuvissa. Kuvat 1900-luvun puolelta Afganistanin kuninkaallisista kenneleistä jo osoittavat että kennelit olivat isoja, kolkkoja kivirakennuksia ilman sen kummempia mukavuuksia. Mutta tämä kuuluu kategoriaan maassa maan tavalla – ei monilla ihmisilläkään asumukset noilla seuduin sen kummempia olleet. Ja samalla mentaliteetilla Sultan Mahmud Ghaznavin tazeilla vallitsi koiriksi todelliset kissanpäivät.

Lähteet:

Looking for Zardin – Bear Rowell – The Afghan Hound Review – September-October 2001

Gazehounds – The Search fo Truth – Constance O. Miller

Culture and Customs of Afghanistan - Hafizullah Emadi

DLA-monimuotoisuudesta afgaaneilla

Kirjoitinkin aiemmin jonkunlaista perustavaa yhteenvetoa aiheesta, mutta ajattelin vielä kirjata ajatuksia ja huomioita joita itselleni on virinnyt kun nyt on muutaman afgaanin haplotyypit saatu tietoon.
Tähän mennessä on siis testattu neljä afgaania joista kaksi on keskenään sisaruksia.
Näiden haplotyypit ovat seuraavat:

Koira A
10902 00601 05401 / 11101 00601 02002

Koira B
07401 00101 00201 / 10902 00601 05401

Koira C
02001 00401 01303 | 11101 00601 02002

Koira D
01503 00601 05401 / 01503 00601 05401

Koirat  A ja B ovat sisarukset. 
Väreillä olen merkannut samat haplotyypit.

Neljä koiraa nyt on vielä todella rajoittunut otanta mutta pieneksi määräksi sinänsä kiinnostava koska edustaa kolmea hyvin erillistä sukulinjaa. Näistä nähdään, että kolme koirista on heterotsygootteja (eriperintäisiä) ja yksi koirita (D) on homotsygotti eli samanperintäinen. Sukutaulullisesti tämä ei ole sinänsä yllätys, koira D on erittäin vahvasti linjatusta yhdistelmästä ja muut edustavat ulkosiitoksia, joiden sukusiitosprosentti on 0% vielä neljännessäkin polvessa.Koirien A ja B yhdistelmä on myös siinä mielessä onnistunut, että sisarukset ovat myös keskenään eriperintäisiä. Tämä tarkoittaa että ainakin toinen niiden vanhemmista on itsekin eriperintäinen.

Toisaalta sukutaulun alhainen sukusiitosprosentti ei ole tae geneettisestä monimuotoisuudesta. Otetaan näistä koirista samantien esimerkki.
Esimerkiksi jos koiran C teoreettisesti yhdistäisi koiran A kanssa, pentueen sukusiitosprosentti olisi vielä kuudelta polveltakin ainoastaan 0,26%. (sielää vasta löytyvät ensimmäiset yhteiset sukulaiset). Kahdeksalta polveltakin sukusiitoskerroin on ainoastaan 1,32%. Sukukatoluku on niinkin hyvä kuin 331/510, parhaimpia näkemiäni afgaaneilla. Mutta koska niillä on tuo yksi yhteinen haplotyyppi, niiden pennuista osa saattaisi olla kuitenkin homogeenisiä eli samaperintäisiä! Jos taas koira A yhdistettäisiin sisaruksen, koira B:n kanssa, saataisiin monimuotoisuuden kannalta hyvinkin ideaali yhdistelmä - sukusiitos alhainen, sukukatoa hyvin vähän ja kaikki pennut olisivat lisäksi eriperintäisiä.

Sen sijaan jos samainen koira A teoreettisesti olisi yhdistetty koira D:n kanssa, olisi niiden sukusiitos 8:lta polvelta ollut 5,5% ja sukukato 222/510, mutta kaikki niiden jälkeläiset olisivat silti olleet heterotsygootteja eli eriperintäisiä, huolimatta siitä että koira D itse oli perimältään homogeeninen.

Tämä onkin se juttu. On tietysti aika selvää että jos sukupolvi toisensa jälkeen käyttää jatkuvaa linjasiitosta niin kyllähän perimäkin siinä ennen pitkää homogeenistyy. Mutta sitten taas ulkosiitos joka paperilla on täysin erisukuinen  voikin olla DLA:n osalta homogeeninen, riippuen siitä mitkä sattuvat olemaan vanhempien haplotyypit. Pennut perivät siis vanhemmiltaan kaksi haplotyyppiä, toisen isältä ja toisen emältä. Vanhemman homotsygotia on helppo purkaa seuraavassa polvessa jos käyttää sille sellaista partneria joka on sen kanssa eriperintäinen, ts. jonka haplotyypeistä kumpikaan ei ole sama. 

Paras tilanne on tietysti jos vanhemmat ovat sekä keskenään että itsekseen eriperintäisiä - tuolloin pentuekin on sitten hyvin eriperintäinen ja sisaruksillakin voi olla erilaista annettavaa jälkipolville. Mutta toisaalta edes selkeä maantieteellinen etäisyys populaatiossa ei aina takaa että koirat olisivat taatusti eriperintäisiä tältä osin. Niinkin on ollut, esimerkki salukeista, että tuodaan yksilöllä Intiasta ja toinen yksilö Syyriasta, alkuperäpopulaatioista -  taatusti eri sukuisia - mutta sitten niillä kuitenkin sattumalta on yhteinen toinen haplotyyppi. Salukini Nokin isällä ja sijoistustyttö Sysini emällä on siis esimerkiksi sama yhteinen haplotyyppi, vaikka Barak on Syyriasta ja Gouri Intiasta. Koska Nokin emällä ja Sysin isällä on myöskin yhteinen haplotyyppi, tuo salukeilla yleisimmin esiintyvä, on prosentuaalinen mahdollisuus että Nokilla (vanhemmat molemmat Syyrian tuonteja) ja Sysillä (isä skandinaavi ja emä Intiasta) on keskenään jopa samat haplotyypit, yksi tai molemmat, ja niiden teoreettiset jälkeläiset olisivat homogeenisiä. Toisaalta riippuen sattumasta ja jakautumasta, ne saattavat yhtä hyvin olla keskenään täysin eriperintäiset. (Näiden koirien kohdalla siis tiedetään niiden vanhempien haplotyypit mutta niitä itseään ei ole kartoitettu) Tällaisessa tapauksessa jos miettisin tällaisten koirien yhdistämistä ja tahtoisin vaalia geneettistä variaatiota, todennäköisesti kartoittaisin molempien perimät ennen astutusta.

Muutenkin näen, että DLA-kartoitus, sukusiitos ja sukukatoprosentit ovat sellainen hyvä "kolminaisuus" joita yhdessä tarkastellen voisi pyrkiä pitämään rodun geneettisesti monimuotoisena. Mikään ei ole autuaaksi tekevä itsessään, eikä minkään pidä olla prioriteettilistan ykkösenä jalostusvalintoja tehdessä. Mutta ne ovat hyviä työkaluja muiden ohessa kun työskennellään rodun parhaaksi.

Lisäksi on mainittava kuriositeettina - Koira C on siis oma afgaanini, Scented Allieverwanted. Sen haplotyypeistä toinen on sama, joka on tavattu salukeilla sinä yleisimpänä haplotyyppinä. (Samoin koira B:n toinen haplotyyppi on sama jota on tavattu salukeilla 4:ksi yleisimpänä). Näin ollen koska tuo haplotyyppi on yksi niistä joka myös salukini takaa saattaa mahdollisesti löytyä, on teoriassa mahdollista että sekä tällä afgaanillani että salukillani saattaisi olla sama haplotyyppi toisena. Hauska huomio - Saapa nähdä kun afgaaneja toivottavasti tulevaisuudessa enemmänkin kartoitetaan, löytyykö lisää yhtäläisyyksiä myös roturajojen ulkopuolelle!  

Terveysasioista ja avoimuudesta

Terveysasiat ovat erittäin tärkeitä koirien jalostuksessa.
Sehän on fakta, eikö? Ei liene yhtäkään kasvattajaa joka ei tahtoisi kasvattaa nimenomaan terveitä koiria. Koiria joiden kanssa lääkärissä käynnit rajoittuvat lähinnä rokotuksiin ja ehkä tiedonkeruun kannalta tehtäviin terveystarkastuksiin.

Silti minusta usein tuntuu, että kaikesta muusta saa koirista kysyä, mutta ei terveydestä. Tuntuu että terveys on tabu. Jos etsit nartullesi urosta tai itsellesi uutta pentua, ja tahdot selvittää taustoja, pitää oikein kieli poskessa miettiä kuinka kysyt ohessa vielä terveydestäkin. Ettet vaikuttaisi siltä että koetat kaivaa likaa jonkun linjoista. Usein vastaus kattaa yhden lauseen, juu juu, perusterveitä ovat. Ja jos ihan oikeasti tahdot tietää onko jotain huomioitavaa lähisuvussa, sinun pitää joko tiedustella vielä kautta rantain muualta tai osata kysyä täsmäkysymyksiä kasvattajalta. Vaikka kaikki yleensä haastatteluissa listaavat hyvä terveyden kriteereissään korkealle, on kummaa miten vähän siitä oikeasti puhutaan. Jos kysyt lähisuvun liikkeistä, etuosista tai päistä, tahi näyttelymenestyksestä, saanet sitten kyllä tietoa suorastaan romaanin verran.

Toisaalta tämä toimii toisinkinpäin. Jos on kasvattaja joka miettii kahden uroksen välillä ja toinen kasvattaja rehellisesti selittää koko suvun ajoittaisista aivastuksista lähtien ja toinen taas sanoo että olen kasvattanut 30v ja ei sitten mitään ongelmia ole ilmennyt, kasvattaja varmaan hyvin usein valikoi tuon jälkimmäisen. Onko se sitten niin että jos jotain ei mainitse, sitä ei myöskään ole?

Totuuden nimissä - jos kasvattaja on kasvattanut 30 vuotta koiria eikä kohdannut mielestään yhtään ainoaa terveysongelmaa koko aikana, jossain on vika. Tiedän ihmisiä jotka ovat kasvattaneet vain muutaman pentueen ja jo niihin on mahtunut yhtä sun toista, pienempää ja isompaa. Jos konkari ei ole kohdannut mitään ongelmia, on kyse joko siitä ettei hän itse pidä niitä ongelmina, tai sitten siitä että hän on sulkenut silmänsä niiltä. Tai sekin tuntuu olevan yleistä, ettei mitään ongelmia pidetä perinnöllisinä. Onhan se helpompi selittää itselleenkin että tämä johtuu nyt antibiootista, tai tämä johtuu liiasta liikunnasta tai vääränlaisesta ruokinnasta tai ehkä jopa kuun ja Saturnuksen asennoista? Tottakai sekin on mahdollista että osasyynä johonkin tiettyyn vaivaan on vaikkapa nyt ruokinta tai muu omistajasta lähtöinen, mutta jos kaikki suvussa esiintyvät terveyteen liittyvät ongelmat ovat aina omistaja syytä, on kasvattajalla käynyt aika harvinaisen huono tuuri.

Onhan se varmasti myös sellainen vanha tapa, pinttynyt wanhan kansan kasvattajien tyyli että linjoissa ei ole mitään häikkää niin kauan kun ne pysyvät piilossa eikä niistä pukahda. Tokihan kaikki sellainen on huonoa mainetta itselle ja kasvateille. Tai sitten asioista voidaan puhua mutta enintään pienessä piirissä. Tietoa jaetaan ja huhuja leviää, todenperäisyydestä ei voi koskaan olla 100% varma, pinnan alla kuohuu, mutta ulkopinta pidetään virheettömänä ja tarpeen tullen voidaan ehkä asiat kieltääkin.

Nykyään meillä on kuitenkin sosiaalinen media, internet on avannut yhteyksiä, on keskustelupalstoja ja facebookia. Aivan tavallinen koiranomistajakin on päässyt ääneen, riviharrastajista on sukeutunut tunnettuja nimimerkkejä nettiin. On blogeja ja kotisivuja ja uusi avoimuuden aalto on nostamassa päätään. Avoimuuden perään kuulutetaan, terveysasioita nostetaan tapetille jopa Kennelliitonkin taholta. Uusi suunta on selvästi otettu mutta vanhat tavat ja sanoisinko tabut istuvat tiukassa. Edelleen on vaara saada myös lokaa niskaansa jos puhuu koiriensa terveydestä liian avoimesti. Moni on yrittänyt ja kohdannut mustamaalausta ja perääntynyt samantien. Osa on pitänyt linjansa hammasta purren, ja toisaalta saanut arvostustakin asenteestaan. Jopa osa kasvattaja konkareista on valveutunut ja lähtenyt mukaan uuteen aaltoon. Muutos on hidas, mutta tarpeellinen.

Itse kuulun niihin myöskin joiden mielestä olisi hyvä ennen pitkää saavuttaa täydellinen avoimuus koirien terveysasioissa. Tietojen pimittäminen tai ongelmien vähättely ei oikeastaan auta ketään. Eivät sairaudet sillä katoa ettei niistä puhuta tai ne lakaistaan maton alle. Toisaalta tiedonkeruun tulisi olla tasapuolista. On aivan yhtä tärkeää kertoa koiravanhuksesta joka eli perusterveenä 14-vuotiaaksi, kuin koirasta joka kuoli 4-vuotiaana sydänongelmiin. Kumpikin tieto on hyödyksi sille joka on kiinnostunut kyseisitä koirista. Tietysti avoimuus tarkoittaa myös sitä että terveysasioiden tulee olla kasvatuksessa prioriteettilistan kärkipäässä ihan oikeasti eikä vain paperilla, kauniina sanoina kasvattajahaastatteluissa. Mutta jos ovat, ei avoimuudesta pitäisi olla haittaakaan. Ja toisaalta on muistettava, että aina löytyy taatusti ihmisiä jotka eivät tekisi sitä yhdistelmää jonka sinä aiot toteuttaa, aina löytyy ihmisiä jotka tietävät paremmin ja jotka tekisivät toisin. Niin kauan kun itse seisot päätöksesi takana, ei tällaisen pitäisi sinuun vaikuttaa.

Olisi myös erittäin tärkeä luopua harhakuvitelmasta että löytyy täysin terveitä linjoja, puhtaita kaikista mahdollisista terveysongelmista. Toki sellaiset olisi hyvä olla tavoitteena, mutta samalla se on myös illuusio jota me emme voi tavoittaa. Valitettavasti eläimet, kuten ihmisetkin, ovat epätäydellisiä tässä suhteessa. Tiedätkö yhtään tuttavaasi jonka suvussa ei esiintyisi jotain terveysongelmaa? Huonoja polvia, sydän-ja verisuonitautia, allergioita tai astmaa, syöpää? Luulen että et. Vielä vähemmän näin on kun tarkastellaan koirasukuja jotka ovat vielä huomattavasti ihmisiä lyhytikäisempiä. Vähintään siellä on jokunen purentavika, hammaspuutos tai kivesvika. Vähintään jollakin menee maha sekaisin naudanlihasta tai on ollut pari silmä- tai korvatulehdusta nuorempana. Jokainen koira kantaa tutkitusti perimässään alttiutta 10-12 eri sairauteen, vaikka ei itse sairastuisikaan. Eivätkä kaikki sairaudet ole periytyviä, mutta itse mieluummin kartoitan kaiken mahdollisen. Vaikka tieto lisääkin tuskaa eikö kompromisseilta välty, mieluummin kuulen liikaa kuin liian vähän.

Voisi sanoa että on tietysti helppoa olla avoin niin kauan kun omat koirat ovat terveitä. Ehkä se koetinkivi jokaiselle avoimuuden puolesta puhujalle tuleekin vasta sitten kun omassa elämässä kohtaa jotain vakavampaa. Toisaalta tässäkin avoimuus voi osoittautua voimavaraksi. Kun vanhin koirani sairastui mysteerisesti  ja lopulta kuoli, olisin kaivannut vertaistukea. Olisi ollut hyvä asia puhua jonkun sellaisen kanssa joka on oman koiransa kanssa kokenut vastaavaa. Toisaalta syksyisen vuoristoradan aikaan en olisi kyennytkään asiasta ehkä blogia pitämään, jokainen romahdus ja diagnoosin jatkuva etsintä, sekä epätietoisuus tilan vakavuudesta oli sen verran rankkaa. Mutta nyt jälkeenpäin tarve avoimuuteen on oikeastaan vain korostunut kokemukseni myötä. Ehkä joku muu voi saada apua meidän tarinastamme jos jaan sen ja puhun siitä. Ehkä löytyy muita jotka ovat aiemmin kokeneet saman ja tunnistavat nyt oireilun. Todellakin se vertaistuki. Jos asioista ei puhuta, jos asioita vähätellään, katoaa myös mahdollisuus vertaistukeen, joko tilanteen ollessa akuutisti päällä tai jälkeenpäin. Ja siinä puhutaan jo ihan yksilän tarpeista kasvatuksen ulkopuolella. Jokaisen koiran omistajan oikeuksista.

Toivon että avoimuuden aalto jatkuisi vastaisuudessakin ja ihmiset uskaltaisivat puhua terveysasioista enemmän. Kyllä, rotumme ovat edelleen perusterveitä (saluki ja afgaaninvinttikoira) mutta ei se tarkoita etteikö terveydestä silti kannata puhua, eikä ottaa sitä itsestäänselvyytenä. Varmasti kaikkien toiveissa ovat koirat jotka elävät mielellään 12-14-vuotiaiksi ilman suurempia kommervenkkejä. Ja avoimuus on yksi tie jolla siihen määränpäähän voidaan pyrkiä.

Kuinka olla sokeutumatta omalle rodulleen?

Olen lukenut viime aikoina mielenkiinnolla kaikenlaisia kasvattajahaastatteluja joita olen käsiini saanut. Yksi asia, joka erityisesti pistää silmääni, on että kysyttäessa rodulle tyypillisimmistä terveysongelmista lähes jokainen kasvattaja, rodusta riippumatta, kertoo kuinka hänen oma rotunsa on perusterve, ei mitään isompia ongelmia. Saatetaan mainita että on toki jokin yksittäinen vaiva jota "joskus tavataan" mutta ei toki omissa kasvateissa sellaiseen ole törmätty, tai sitten tuo vaiva on jo aikaa sitten saatu karsittua pois niistä. Näiden kasvattajien rotuina on ollut kuitenkin melkoinen variaatio koiria laidasta laitaan, joten mitä sitten oikein on tämä puhe ylijalostetuista koiraroduista, rakenteellisista ylilyönneistä jotka ovat johtaneet pahoihin terveydellisestä ongelmiin? Mietin aivan erityisesti erästä englannin bulldoggeja kasvattavaa ihmistä. Käsittääkseni rodulla on terveyteen ja elämiseen liittyviä vaivoja melko reilusti.Pahimmillaan ne eivät pysty lisääntymään luonnollisesti, keisarinleikkaukset lienevät aika arkipäiväisiä (varataan jo valmiiksi etukäteen kun tiedetään laskettu aika), lyttykuono tuottaa kaikenlaisia isompia ja pienempiä hengitystieongelmia, ylettömät naamarypyt keräävät likaa ja tulehtuvat herkästi jne. Kuitenkin tässäkin haastattelussa mainittiin terveysongelmaksi jokin yksittäinen vaiva, olkoon nyt vaikka  kirsikkasilmä. Muista asioista, noista lisääntymisongelmista esimerkiksi, ei mainittu mitään.

Paljon ovat olleet tapetilla eri rotujen liioitellut piirteet ja jalostuksen muokkaamat karikatyyrit. Paljon näkee kuvia joissa näkyy kuinka paljon rodut ovat muokkaantuneet sadassa vuodessa - kuinka aiemmin terverakenteisista koirista on kehittynyt melko pelottavia ääripäitä lähtötilanteeseen nähden. Saksanpaimenkoira lienee yksi kovasti tapetilla ollut esimerkki. Koska itse kasvoin kahden saksanpaimenkoiran kanssa (opettelin ryömimään niiden valvoessa, äitini juoksenteli viimeisillään jälkikokeessa minua odottaessaan) olen seurannut rodun kehitystä surullisena. Nuo 80-luvun koirat olivat vielä tasapainoisia, rakenteeltaan vankkoja, aitoja schäfereitä. 90-luvulla meillä oli yksi, Saksan tuonti, jossa jo näkyi orastavasti jalostuksen suunta, samoin lehdistä muistan jo tuolloin ihmetelleeni kummallisten luiskaperien trendiä. Nykyajan saksanpaimenkoiria sattuu jo katsellakin.. Valtavia etuosia ja heikkoja takaosia, vaappuvia kintereitä - ja missä ovat ne oikeanlaiset, voimakkaat, maata voittavat työkoiran liikkeet? Missä on se kestävä ravaajatyypin koira?

Herääkin kysymys - Missä vaiheessa ihmiset oikein sokeutuvat omille roduilleen? Miten on edes mahdollista että tähän pisteeseen päästään? Eivätkö kasvattajat herää näkemään kasvattejaan objektiivisesti ja miksi tuomarit näyttelyissä palkitsevat täysin epäterveitä ääripäitä?

Siteeraan tämän tekstin yhteydessä Constance O. Millerin Gazehounds: The Search For Truth. Tämä totuus tosin on aivan alunperin Darwinin käsialaa, tässä vapaasti käännettynä:
" Valintaprosessissaan ihmisellä on taipumus lähes poikkeuksetta pyrkiä äärimmäisyyteen. Hänellä ei ole rajoja yrittäessään jalostaa hevosista ja koirista niin nopeita tai toisista niin vahvoja kuin vain mahdollista. Harrastuksen puitteissa jalostettujen eläinten (vrt. hyötyeläimet) kohdalla tämä periaate on vieläkin voimakkaampi; Muodissa, kuten näemme myös vaatetuksessa, mennään aina aivan äärimmäisyyksiin. Ihminen valikoi ja levittää muunnelmiaan täysin omien päähänpistojensa ja mielihalujensa mukaan, eikä itse olennon omaksi parhaaksi. Hänen huomionsa kiinnittää aina merkittäviin muutoksiin.. Hän keskittyy lähes poikkeuksetta muuttamaan ulkoisia piirteitä, ja kun hän onnistuu siinä samalla muokkaamaan myös sisäelimiä, on suuri mahdollisuus että hän samalla heikentää kokonaisuutta. Luonnon valinta usein hylkää ihmisen heikot ja oikukkaat yritykset tehdä parannuksia; ja jos ei, niin lopputulos on silti liian erilainen."

Kyseinen sitaatti kertoo, että asiat eivät ole juurikaan muuttuneet sadassa vuodessa. Ihmisiä kiehtoo kaikki mikä erottuu. Myönnän sen toki itsekin - jos rivissä on viisi tavanomaista black & tan väristä koiraa ja keskellä yksi hopeainen blue brindle, huomio kiinnittyy siihen brindleen. Jos all-round tuomari tuomaroi rotua joka ei ole hänelle itselleen kovin tuttu, lienee luontaista valita voittajaksi koira joka jälleen erottuu joukosta - on vähän ryhdikkäämpi kuin muut, vähän karismaattisempi, jolla on lennokkaammat askeleet. Toisaalta on sitten ihan eri kysymys onko kyseinen koira myös terverakenteinen ja rotutyypillinen.

Tämä erottumisen tarve (josta on etua nimenomaan kun kisataan näyttelyissä ryhmä- ja BIS-kehissä) on kuitenkin alkanut luoda eri rotuihin variaatiota, jota kutsutaan monesti nimellä "All-American Showdog". Eri rodut ovat jakaantumassa kahteen tyyppiin - Ovat ne kohtuulliset, rotytyypilliset, ehkä hieman vaatimattomammat koirat ja niiden vastapainona ääripäät - Koirat joilla on paljon kaulaa, paljon takakulmauksia, suuremmat tai lähes veistoksellisesti kulloisenkin trendin mukaan trimmatut turkit, silmiinpistävä ryhti, ylettömät takakulmaukset ja usein liioiteltu ulottuvuus liikkeissä. Tämä näkyy erityisen selvästi kun selaa amerikkalaisten BIS-sijoittujien kuvia - vaikka rotuskaala on kirjo, tuntuu kuin koirilla olisi yhteinen tyyppi jota vielä korostaa amerikkalaistyylinen tapa seisottaa rotu kuin rotu päätä kohti taivasta venyttäen.

Ihmisillä on myös selkeästi tarve "hienostaa" rotujaan. Lainaan jälleen Constance O.Millerin kirjaa, tällä kertaa esimerkkinä borzoin ensimmäiset brittituonnit. Miller kertoo kuinka siihen aikaan brittiläisille vieraasta rodusta oli enemmän piirroskuvia kuin valokuvia kertomassa millainen rodun kuului olla. Piirroskuvat olivat ajan hengen mukaisesti hieman tyyliteltyjä - kuonot olivat suipompia, selkälinjat köyrympiä, ylipäätään rotutyypilliset hienoiset piirteet liioiteltuja taiteen nimissä. Kun katsoo valokuvaa ja piirrosta samasta koirasta, eron huomaa - piirroksessa koiran pää on pieni ja kuono kapea, ja valokuvassa koiralla on vahva pää ja kuono-osa. Mutta britit ottivat taiteen oppaakseen jolloin E.C Ash toteaa rodusta seuraavasti (vapaa käännös):
"Kun borzoi ensi kerran saapui Englantiin, ne olivat riittävän vahvoja peitotakseen suden, mutta moderni borzoi ei pystyisi enää siihen tehtävään, ei vaikka jollain niistä vielä olisi luonnetta yrittääkseen. On erikoista huomata huomata että tässä maassa lujuus ja voima aina uhrataan ominaispiirteiden ja kauneuden edestä."

Hieman pelottavaa mielestäni on, että nykyajan afgaanitkin ovat alkaneet muistuttaa niistä piirrettyjä karikatyyrejä. Taiteessa ja tyylitellyissä piirroksissa on toki hyväksyttyä että koiralla on suuri hulmuava turkki mutta siihen nähden kaulaa kuin lipputangossa, siellä latvassa suhteettoman pieni pää (mutta iso topknot), ja että koiran liikkeet kuvataan niin lennokkaina että takajalka nousee selkälinjan tasolle - Mutta en totisesti tahdo nähdä sellaista afgaania silmieni edessä elävässä elämässä!

Meiltäkin löytyy pitkiä selkiä, laskevia selkälinjoja, ylettömiä takakulmauksia, turhaa energiaa syövää korkeaa takapotkua. Eivätkä toinen rotuni salukitkaan ole immuuneja näille ongelmille. Salukeissa vielä enemmän mietin mitä laukkatyypin rotu tekee niillä kilometrin pituisilla takakintuilla - Afgaaneissa sentään osalla takakulmat ovat vain kinnerkarvojen luomaa illuusiota. (joskin tuntuu että tapa pöyhöttää niitä kulmien luomiseksi on saanut osan hakemaan efektiä myös oikeasti rakenteessa, mikä ei ole ollenkaan hyvä asia).

Tartunkin nyt vielä ihan erityisesti takakulmauksien ylijalostamiseen. Se ei ole erityisesti vinttikoirien ongelma, se on aivan yleismaailmallinen ilmiö lähes joka rodun parissa. Jostain syystä erityisesti takakulmauksista ajatellaan että mitä enemmän, sen parempi.
Constance O.Miller mainitsee myös liioitellut takakulmaukset. Hän siteeraa The Dog, Structure and Movement-kirjaa jonka on kirjoittanut Dr. Smythe: (vapaa käännös)
" Liiallisen kulmautuneisuuden (tarkoittaen sääriluun pidentämistä niin että takajalka asettuu paljon rungon taakse) sivuvaikutukset aletaan vasta hiljalleen ymmärtää, ja on erittäin todennäköistä että ajan mittaan joudumme ottamaan askelen taaksepäin ja jalostamaan pois ylettömiä takakulmauksia ettemme välttääksemme luomasta rampaa rotua. Lonkkadysplasia on vain yksi monista vioista joita moderni muoti koiran "rakennustaiteessa" edistää."

Constance jatkaa sitaatin jälkeen omaa tekstiään ja korostaa kuinka tärkeä asia on koko eläimen tasapaino - seisoessa kuin liikkeessäkin. Sen sijaan näemme hänen mukaansa yksittäisten erillisten osien ihannointia, hurjaa pikajuoksua näyttelykehissä joka ehkäisee näkemästä ylvästä ja kontrolloitua ravia joka vinttikoirilla tulisi luonnostaan olla, ja kuinka luonnottomasti asetellut ja järkyttävän epätasapainoiset mutta kovin muodikkaat rotutyypit ovat tulleet hyväksytyiksi oikeanlaisina. Hän myös toteaa että vaikka tämä kyseinen ongelma ei ole yksin minkään ainoan rodun pulma, kaikkein kärkevimmin se koskettaa nykypäivän afgaaninvinttikoiria. (Niin, nykypäivän, kirjoittaa Miller. Kirja on kirjoitettu vuonna 1988, melkein 24 vuotta sitten. Jos afgaaninvinttikoira on tuolloin ollut ylenmäärin takakulmautunut ja muotivillitysten pilaama, mitä se on tänä päivänä?)

Toki tämä ei tarkoita että kaikki ylikulmautuneet koirat olisivat lonkkavikaisia. Mutta rakenteessa asia on niin, että jos muutat yhtä asiaa, tulet tahattomasti muuttaneeksi toistakin asiaa. Elävä olento hakee aina balanssia. Usein koira kompensoikin liikoja takakulmia suoristamalla etuosan kulmauksia. Kun sitten taas halutaan pitää takakulmat, mutta saada parempia etuosia, aletaan nähdäkin jo aivan omituisia etupään rakenteita. Rintalastan pää työntyy eteenpäin pulunrinnaksi, kaulan kiinnitys siirtyy kummallisesti eteenpäin, lavatkaan eivät ole siellä missä pitäisi. Näyttävimmät ja huomiota herättävimmät liikkeeta taas ovat koiralla joka juoksee pää takakenossa taaksepäin - mutta kuinka tervettä on liikunta jossa koira ei käytännössä näe mihin se astuu?

Palataan vielä afgaaneihin. Rodun pitäisi olla hyvin fyysinen, voimakas, nollasta sataan koira, joka kykenee sinkoamaan täyteen vauhtiin sekunnissa täydestä stopista. Afgaanin tulee luonnostaan pitää takajalkojaan vapaana ollessaan hieman runkonsa alla. Se on sille luontaisin olomuoto vaikka näyttelyihin se opetetaankin sietämään myös jalkojen asettelua taakse. Jos koiralla on takakulmia liiaksi, se joutuu asettelemaan ne vapaanakin seistessään runkonsa taakse. Jotta se siitä sitten pääsee täyteen laukkaan, se joutuu ensin kokoamaan itseään, mitä sen ei pitäisi tarvita tehdä.

Yhdistän liioitellut takakulmaukset myös lihaskunnon ylläpidon haasteeksi. Ylipäänsäkin epätasapainoinen rakenne näkyy myös siinä, etteivät lihakset kehity helposti oikeisiin paikkoihin sekä siinä että koira menee helpommin jumiin. Jos liioitellun takaosan parina on suora etuosa, tulee etuosalle ylimääräistä rasitetta ja se menee herkemmin jumiin. Jos koira on hieman pitkähkö yhdistettynä liioiteltuun takaosaan, sen ristiselälle kohdistuu turhaa rasitetta. Koiran lihaksisto menee siis herkemmin jumiin ja se tarvitsee säännöllisempää ylläpitoa ihan normaaliarjessakin kuin tasapainoisemmin rakentunut koira. Puutteet tai ylilyönnit rakenteessa aiheuttavat myös vanhenevalle koiralle ylimääräistä painolastia. Koira tavallaan romahtaa kasaan aiemmin kuin tasapainoinen yksilö jolla lihaksistokin tulee kroppaa paremmin ja kompensoi.

Mitä siis tulee takakulmiin, oma mielipiteeni on, että vähemmän on enemmän. Ei koiran missään nimessä tule olla täysin suora sen enempää edestä kuin takaa, mutta ihan omalla lyhyellä kokemuksellakin olen käytännössä todennut että hitusen vähemmän on huomattavasti funktionaalisempi ja toimivampi kuin paljon enemmän. Toimiva takaosa on kuitenkin se vinttikoiran moottori, se mistä sen voima liikkeessä on lähtöisin. Sivuprofiilissa tietysti kulmautunut takaosa voi olla jonkun mielestä linjakaskin, mutta keskittyisin mieluummin koko paketin toimivuuteen, mittasuhteisiin ja tasapainoon, kuin yksiulotteisesti siihen sivukuvaan.

Palatakseni vielä alkuun, omalle rodulleen sokeutumiseen, myönnän että sisälleni hiipi pelko, kun selasin taas kerran jonkun näyttelyn voittajakoirien kuvia. Siinä oli spanieleita, settereitä, englanninvinttikoiraa, aikamoinen kasa koiria joiden kuvia katselin jotenkin järkyttyneenä. Olin muodostanut niistä käsitykseni jo lapsena sen aikaisten kirjojen perusteella ja nyt edessäni olevat hädin tuskin mahtuivat siihen mielikuvaan. Seisotettu kovin yliampuvasti, yhdistävänä tekijänä kaikilla juurikin nuo ylettömät takakulmaukset, tasapaino ja kohtuullisuus kadoksissa. Todellakin all-american showdog. Luotu erottumaan BIS-kehässä.
Ja sitten kohdalle tuli afgaani. Se oli se kaikkein pelottavin juttu. Ei siksi että olisin aivan erityisesti järkyttynyt, vaan päinvastoin siksi, että se näytti minusta.. No, ihan vaan afgaanilta. Ei nyt ehkä silmääni kaikkein miellyttävin yksilö, mutta ei sen katselu myöskään sattunut silmääni niinkuin niiden muiden, jopa salukin.  Silloin mietin olenko itse sokeutumassa? Olenko jo sokeutunut? Jos suunnilleen kaikki muut siinä joukossa olivat liioiteltuja näyttelykoiria, miten afgaani olisi voinut olla se ainoa joka oli kohtuullinen ja terve? Ei se todennäköisesti ollutkaan. En ehkä ole vielä täysin sokeutunut rodulleni, mutta silmä on jo tottunut katsomaan näitä erilaisia. Ja se lienee se ensimmäinen askel kohti sokeutumista, jos ei tässä vaiheessa asiaa jo tiedosta ja yritä pitää itseään valveilla.

Nuorten urosten jalostuskäyttö

Olen seuraillut jonkun aikaa koiramaailman trendiä käyttää jalostukseen nuoria, vasta hetki sitten sukukypsyyden saavuttaneita uroksia. Yhä useammat käyttävät uroksia alle 2-vuotiaina, toiset jopa vain noin vuoden ikäisinä ensimmäisen kerran. Jotkut urokset ehtivät isiksi useampaankin pentueeseen ennenkuin ne itsekään ovat henkisesti ja fyysisesti aikuisia - Teini-isät. Halusin perehtyä aiheeseen ja löytää perusteet näiden nuorten käytölle - miettiä asiaa samalla teoreettisesti omaltakin kohdaltani.

Omat rotuni, afgaaninvinttikoira ja saluki, ovat yleistäen hitaasti kehittyviä rotuja.Usein varsinkin urokset ovat henkisesti aikuisia vasta lähempänä 3 vuotta, ja fyysisesti parhaimmillaan kenties vasta 4-5-vuotiaina. Narttujen on sanottu aikuistuvan hieman nopeammin. Miksi siis narttujen osalta pidetään tiiviimmin kiinni ajatuksesta että jälkikasvua sopii saada vasta sitten kun se on täytetty 3 vuotta, mutta uroksia käytetään joskus jopa aivan junioreina?

Etsiessäni perusteluja törmäsin usein lauseeseen: "Uskallan käyttää nuorta urosta koska tunnen linjat sen takana ja tiedän mitä niistä odottaa". Näin siis totesivat monet kasvattaja-konkarit joilla tietysti onkin jopa vuosikymmenien tuntemus jokaisesta kasvatistaan ja käyttämästään koirasta - nimet sukutaulussa ovat persoonia, yksilöitä, ns. lihaa ja verta, eivätkä pelkkiä nimiä ja kuvia paperilla, kuten meille tuoreemmille harrastajille. Ehkäpä se onkin se yksi validi ero - Itse aloittelevana kasvattajana olen taustojen osalta täysin muiden ihmisten tietojen varassa. Vaikka omien koirien sisaruksia ja lähisukua on tullut seurattua, on tämän 9 vuoden aikana silti nähnyt vasta puolentoista sukupolven verran. Nyt alkaa vasta hiljalleen hahmottaa elinikiä ja kokonaiskuvaa, kuolinsyitä ja yleistä terveyttä. Jos taas kokenut kasvattaja käyttää juniori-ikäistä koiraa on hän aivan eri tavalla perillä sen taustoista ja terveydestä. Riskit tiedossa, kalkuloitu, odotettavissa, käytti tuota urosta sitten nyt tai myöhemmin.

Geenipoolin laajennusta on myös käytetty joskus perusteena. Miksi käyttää vanhempaa, taustaltaan tavanomaisempaa urosta, jos on tarjolla nuorempi, jonka mukana saa sukuunsa uutta verta? Tässä oikeastaan sitten onkin aivan päinvastainen asetelma ensimmäiseen verraten. Siinä uskallettiin käyttää nuorta koska linjat ovat tutut eivätkä sisältäisi yllätyksiä. Jos taas tuodaan linjoihin sitä uutta verta, ei taustoja tunnetakaan niin hyvin. Aika moni konkari kasvattaja haastattelujen perusteella karsastaa voimakasta ulkosiitosta sen mahdollisesti mukanaan tuomien ongelmien ja ei-toivottujen yllätysten takia. Eikö siis vielä nimenomaan nuoren uroksen käyttäminen outcrossissa entisestään lisää noiden yllätysten mahdollisuuksia? Jos taas odotettaisiin uroksen kohdalla siihen että se on n. 3-5-vuotias, tiedettäisiin ettei se ainakaan itse ole sairastunut mihinkään tai pahimmillaan kuollut.
Toisaalta, jos kyseinen uros on täälläpäin vain rajatun ajan, esimerkiksi näyttelylainassa maassamme, saattaisi käyttäminen ainakin rahallisesti olla riskin arvoista. Sperman tuonti on aina oma prosessinsa eikä kukkarollekaan hellin prosedyyri, ja kenties 3 vuoden päästä koiralla on jo meriittejäkin sen verran että sen jalostuskäytöstä pyydetään enemmän hintaa kuin siinä vaiheessa kun se on "vasta" lupaava juniori. Varmaan saattaisi olla myös houkutus olla se ensimmäinen joka huomasi tulevan tähden potentiaalin ja käytti sitä. Jos täysin varman päälle pelaisi, kannattaisi ehkä tällaisessa tapauksessa ottaa koirasta spermaa talteen, sitten seurata vielä hetki. Mutta sekin vaatii tietysti oman vaivansa, joten kenties useampi sitten päätyy tällaisissa tilanteissa astuttamaan suoraan, jos vaan on sopiva narttu olemassa ja ajoitus kunnossa.

Yksi peruste pentueen teettämiselle nuorella uroksella oli myöskin jalostusominaisuuksien testaus. Käytetään urosta yhden kerran hyvin nuorena, ehkä noin vuoden tai puolentoista iässä. Sitten seurataan rauhassa sekä pentueen kehitystä että uroksen itsensä kehitystä siitä eteenpäin, ja kun uros on noin kolmivuotias ja pennut päälle vuoden, voidaan tehdä päätelmiä uroksen laadusta ei pelkästään yksilönä vaan myös jalostuskoirana. Jos se on itse pysynyt terveenä ja jos sen pennut ovat hyviä, sitä voidaan sitten hyvillä mielin käyttää lisää. Toisaalta tässäkin perustelussa painotettiin ettei nuorta urosta kannata käyttää vielä ylenmäärin nuorella iällä - 1-2 pentuetta riittää kyllä "testiksi". Toisaalta käytännössä on nähty, että kun yksi taho kiinnostuu uroksesta, siitä usein kiinnostuu samaan aikaan pari muutakin kasvattajaa. Jalostusurosten kohdalla tuntuu olevan näkyvissä selviä trendejä - Aika ajoin esille nousee on joku hyvinkin hip uros, jota lyhyen ajan sisällä käytetään useammallekin nartulle. Tietysti tässä riskinä on toki se, että jos uros sitten periyttääkin voimakkaasti jotain ongelmaa, ne ongelmat ilmenevät sitten näissä useammissa pentueissa kerralla.

Terveysriskeistä puhuttaessa on tietysti todettava että jokainen yhdistelmä on jonkun tasoinen riski. En usko täysin puhtaisiin, virheettömiin linjoihin, uskon vain riskien selvittämiseen, tiedostamiseen ja sitä kautta yritykseen minimoida ja välttää pahimpia ongelmia. Jonkun verran pystyy minimointia tekemään seuraamalla koiria sisaruksineen jonkun vuoden ennen jalostuskäyttöä sillä on sairauksia jotka puhkeavat yleensä alle 4-vuotiaina. Afgaaninvinttikoiran nuoruusiän harmaakaihi on esimerkiksi sellainen joka ei usein näy vielä vuoden ikäisellä silmätarkastuksessa, mutta 4-vuotiaalta sen voi jo havaita. Nuorena puhkeavat myös monet allergiat ja autoimmuunitaudit, OCD, jotkin syövät, kilpirauhasongelmat, monet sydänongelmatkaan eivät näy ennenkuin hieman varttuneemmalla ikää. Mikään autuaaksi tekevä rajapyykki ei tietenkään ole koiralla edes se 4-5 vuotta ikää ennen astutusta, mutta varsinkin narttujen kohdalla siinä tulee raja vastaan. Ainahan koira voi sairastua johonkin sen jälkeenkin. Täysin terveyden voi arvioida vasta koiran kuoltua tai elettyä hyvin vanhaksi, ja toisaalta koiran oma terveys ei välttämättä kerro mitä se periyttää, yksin ja yhdessä valitun kumppanin kanssa. Sinänsä wanha wiisaus: "Sukutaulu kertoo millainen koiran tulisi olla, tulokset kertovat miltä se näyttää, jälkeläiset kertovat mitä se todella on" pätee tavallaan myös terveyteen - Sukutaulusta voimme uumoilla mitä koiran takaa saattaisi tulla, sen tulokset - tai tässä tapauksessa ihan eletty elämä, rakenne, sen seuraaminen - kertovat meille miltä se näyttää, mutta vasta jälkeläisistä näemme, onko se ehkä kantaja jollekin ominaisuudelle tai ongelmalle mikä ei siinä itsessään näy.

Eräs peruste nuoren uroksen käytölle on ollut myöskin pelko sperman laadun heikkenemisestä tai libidon katoamisesta vanhemmiten. Aivan juniori-ikäisen uroksen käyttöä tämä tosin ei mielestäni puolla. Liian nuori uros ei vielä edes tuota spermaa kunnolla tai libidoa ei löydy koska se on vielä vauva eikä tajua mitään kukkien ja mehiläisten päälle. Noin yleisesti sanotaan että uroksen sperman tuotanto on parhaimmillaan 2-5-vuotiaana ja siittiöiden määrä alkaa luontaisesti vähentyä vasta 6-8 vuodesta eteenpäin. Tällä tiedolla urosta ei siis kannattaisi käyttää ennenkuin kuin päälle 2-vuotiaana, koska vasta siitä eteenpäin sen suvunjatkamiskyky on parhaimmillaan. Tämän perusteella on myöskin ihan turvallista odotella sinne 4 vuoteenkin asti ennen jalostuskäyttöä. Mutta toki yksilölliset erot on otettava huomioon.

Libidon suhteen taas olen taipuvainen luottamaan luonnon arvostelukykyyn. Jos uros kadottaa libidonsa jo päälle 2-vuotiaana, tai sitä ei sille ollenkaan kehity, ehkäpä sen ole tarkoitettukaan jatkaa sukuaan. Tokihan ensikertalainen on aina ensikertalainen ja voi tarvita hieman ohjausta että homma onnistuu, mutta libidon puute aikuisella uroksella on minulle merkki siitä että kannattaa ehkä vaihtaa urosta kokonaan, eikä niinkään siitä että sitä ei ole tajuttu käyttää tarpeeksi nuorena. Miellän vahvan suvunjatkamisvietin osaksi koirien elinvoimaisuutta, ja jos se on selvästi puutteellinen tai todellakin hiipuu iän myötä, kannattaisi asialle tehdä jotain - hakea vaikka vahvistusta sellaisesta linjasta jossa tuo ominaisuus on kunnossa.

Joskus on tietysti hieman pakottavampia syitä, eivät niinkään valintakysymyksiä sillä tavalla kuin aiemmin käsitellyt seikat. Ajoitus on yksi sellainen asia. Jollekin tietylle nartulle voisi sopia tietty nuori uros kertakaikkiaan mahtavasti, mutta nartun iän vuoksi ei voi odottaa että uros saa ikää lisää. Narttu voi siis olla jo 6-7-vuotias ja saada juoksunsa vain kerran vuoteen, ja sillä tahdottaisiin vielä teettää viimeinen pentue. Siinä on sitten edessä päätös - Nyt tai ei ollenkaan. Vai löytyisikö kuitenkin vanhempi uros jolla päästäisiin samaan lopputulokseen kuin sen nuoremman kanssa? Voisiko nuorempaa urosta hyödyntääkin vasta seuraavassa sukupolvessa tämän nartun tyttärelle? Tai sitten ehkä onkin niinpäin että nartulle on ollut valittuna joku muu uros, mutta astutus ei syystä tai toisesta onnistu. Ja kakkosvalinta on sitten esimerkiksi uroksen poika, joka on vielä nuori, mutta A-vaihtoehdon epäonnistuttua tartutaan suunnitelmaan B, vaikka muussa tapauksessa olisikin vielä odotettu.

Eräs ajoitukseen liittyvä asia voi liittyä elämän muihin aspekteihin - Kasvattajan oma elämäntilanne voi sallia astutuksen  ja pentujen hoidon nyt, mutta ei ehkä enää vuoden tai kahdenkaan päästä. Elämäntilanne muuttuu - perhekiireet, työkiireet, lisäopiskelut, remontointi tai uuden talon rakennus, on monia asioita jotka voivat tehdä elämästä hektistä ja jättää kasvatuksen hetkeksi tauolle. Ja tietyn uroksen käyttäminen tietylle nartulle ennen sitä voi antaa työkaluja tulevaisuuteen,  pedataan sitä hetkeä kun on mahdollista tarttua uudelleen kasvattamiseen. Ehkäpä tällaisia asioita kohdatessa voisin itsekin taipua  käyttämään nuorehkoa urosta, vaikka mieluummin aina kohtuullisesti odottaisinkin.

Iäkkäämmän uroksen käyttökin tuntuu toisinaan herättävän kysymyksiä ja vastustusta. Itse en pidä sitä ollenkaan pahana. Oman pentueeni isä oli 7-vuotias kun tuotin siitä spermaa pakasteena Suomeen - tavara oli priimaa ja syntyi 6 pentua. Salukini isä oli noin 10-vuotias harmaakuono kun astui sen emän Basman ja siitä syntyi 5 elinvoimaista pentua. Toki vanhemman koiran kohdalla on otettava huomioon se mahdollinen spermanlaadun heikkeneminen, jos haluaa pelata varman päälle sen voi iäkkäämmältä urokselta ihan tarkistaa ennen  astutusta. Mutta osa uroksista on kyllä viriilejä ja kykeneväisiä veteraaneinakin, ja itse tietysti hyvin mielelläni käyttäisin sellaista urosta, jos se itse ja sen lähisuku ovat vielä pysyneet perusterveinä. Kaipa se aloittelevan kasvattajan silmin tuntuisi riskien minimoimiselta ja toisaalta vielä seniori- tai veteraani-iässä innokkaasti astuva uros kielisi myös jälleen elinvoimastakin.

Suoritetaan siis keltanokan yhteenveto - Jos mahdollista, käytän narttuja vasta 4-vuotiaina, uroksia aikaisintaan 4-5-vuotiaina. Voin ehkä pystyä perustelemaan itselleni hieman päälle 2-vuotiaan uroksen käytön, mutta melko pakottavat syyt pitäisi olla että käyttäisin alle 2-vuotiasta. Tämä tietysti siksikin, että oma tiedonkeruuni on vasta aivan lapsenkengissä, taustojen osalta olen pitkälti muiden rehellisyyden ja avoimuuden varassa. Varsinainen ns. perstuntuma syntyy vasta ajan myötä, sitä ei voi hoputtaa. Niinpä minulle juuri nyt kaikkein hyödyllisintä on odottaa, malttaa ja seurata, sekä omia koiria sukulaisineen että myös muiden kasvattajien erilaisia jalostuspäätöksi ja niiden tuloksia.

Mikä ihmeen DLA?

DLA-monimuotoisuus on noussut puheenaiheeksi pikkuhiljaa koiramaailmassa. Pikku hiljaa rotu kerrallaan on alettu Hannes Lohen tutkimustiimin vetäminä kartoittaa eri rotujen geneettistä monimuotoisuutta.

Lainaan Salukikerhon sivuilta yleiskuvausta siitä mistä tässä on kyse:

"Eräs tärkeä perimän geenialue on MHC-kompleksi (Major Histocompactibility Complex), jota kutsutaan myös luokan II leukosyyttiantigeeni- eli DLA-alueeksi. Tällä geenialueella on suuri määrä yksilön immuunivasteeseen vaikuttavia geenejä, jotka vastaavat mm. koiran omien kudosten tunnistamisesta sekä vieraiden patogeenien tunnistamisesta ja tuhoamisesta. Näiden geenien on oltava monimuotoisia, jotta ne kykenevät reagoimaan erilaisiin viruksiin, bakteereihin ja muihin vieraisiin tunkeilijoihin. Elintärkeä kyky on myös erottaa oma rakenne vieraasta, jotta immuunipuolustusreaktio ei kohdistu omaan kudokseen. MHC-kompleksin geenien alleelit ja haplotyypit liittyvät useisiin immunologisiin ongelmiin, erityisesti autoimmuunisairauksiin, ja ne on yhdistetty lähes jokaiseen ihmisen autoimmuunisairauteen. Tutkimuksissa ei ole toistaiseksi pystytty osoittamaan minkään yksittäisen haplotyypin osuutta salukien autoimmuunisairauksiin. MHC-alueen geenien monimuotoisuuden ja erityisesti heterotsygotian säilyttäminen on kuitenkin tärkeää. Homotsygoitumisen on aiemmissa tutkimuksissa havaittu lisäävän riskiä autoimmuunisairauksille.

Koira perii yhden haplotyypin emältään ja toisen isältään. Tuloksista ei käy ilmi kumpi on emän ja kumpi on isän haplotyyppi. DLA-tulos ei liity mitenkään ko. koiran terveydentilaan. Salukeilla yleisin haplotyyppi on 02001 00401 01303. Tätä haplotyyppiä kantaa yli 70 % suomalaisista salukeista joko heterotsygoottisena eli vain yhtenä kappaleena (eriperintäinen) tai homotsygoottisena eli kahtena kappaleena (samaperintäinen)."

Salukeissa geneettinen monimuotoisuus nousi puheenaiheeksi autoimmuunisairauksien myötä. Koirien autoimmuunisairauksia ovat muunmuassa AIHA,  trombosytopenia, kilpirauhasen vajaatoiminta, allergiat ja atopiat, Addisonin tauti ja erilaiset suolistosairaudet, Näitä on tavattu salukeillakin sen verran ettei olisi haitaksi vaikka tulevaisuudessa löydettäisiin jonkinlainen geenitesti niiden varalle. Näille sairauksille yhteistä on että ne liittyvät yksilön puolustusmekanismeihin – ne tuhoavat virheellisesti yksilön omia kudoksia (hyökkäävät siis itseään vastaan). Usein näihin liittyy myös perinnöllinen alttius.

Hannes Lohen tutkimuksessa on ollut tarkoitus sekä tutkia yleisesti rodun monimuotoisuutta että koettaa selvittää autoimmuunitautien mahdollista yhteyttä edellä kuvattuun MHC-geenialueeseen, joka on yhteydessä immuunipuolustukseen. Tätä varten aloitettiin verinäytteiden keräys jo 2006, ja haettiin mukaan kaikenlaisia salukeita – sairaita yksilöitä, terveinä pysyneitä vanhoja yksilöitä, alkuperämaan tuonteja, joitankin kokonaisia salukiperheitä sekä populaatiokontrolleja terveistä erisukuisista koirista. Toimitetuista salukinäytteistä 226 oli osallisena tässä DLA-geenikartoituksessa, näistä 30kpl oli ulkomaisia näytteitä. Tulokset saatiin valmiiksi 2011 ja olivat osana artikkelia joka kirjoitettiin yhteistyössä Lorna Kennedyn kanssa (Manchesterin yliopisto). Erilaisia DLA-haplotyyppejä salukeilta löyty yli 30, harvinaisen suuri määrä verrattuna koko rotukoirapopulaatioon. Kuitenkin 75% salukeista kantoi perimässään vain 7-8 yleisimmistä salukeilla esiintyvistä haplotyypistä. Lisäksi kaikkein yleisin haplotyyppi esiintyi yli 70% tutkituista koirista Suomen populaatiosta.Variaatiota on siis rodun tasolla, mutta sitä olisi hyvä käyttää hyödyksi huomattavasti paremmin.

Geenitestin luomiseen tämä aineisto ei vielä riittänyt, tarvittaisiin enemmän aineistoa niistä koirista joilla on jokin autoimmuunisairaus. Mutta se on jo pystytty huomaamaan tälläkin otannalla, että DLA-alueen yleinen homotsygotia eli samanperintäisyys suurentaa riskia sairastua eri autoimmuunisairauksiin myös salukeilla. Kuitenkin toistaiseksi puhutaan vielä vain lisääntyneestä riskistä – toisinsanoen kaikki eriperintäiset eivät ole automaattisesti terveitä eivätkä kaikki samanperintäiset automaattisesti sairastu autoimmuuniperäisiin tauteihin. Vaikka tietyt MHC-alueen geenien muodot tai samaperintäisyys lisäisikin tautiriskiä, eivät ne yksistään vaikuta, vaan sairauksien mekanismit ovat monimutkaisempia, pitäen sisällään myös muita riskigeeneja, sekä ympäristö- ja ravintotekijöitäkin.

Muita rotuja joiden perimää on tältä osin kartoitettu ovat muunmuassa novascotiannoutajat, joilla ilmenee muunmuassa reumasairautta, kilpirauhasen vajaatoimintaa, addisonin tautia ja aivokalvontulehdusta. Näiden osalta on myöskin tehty johtopäätös että haplotyyppien vähyys rodun tasolla lisää autoimmuunisairauksien riskiä ja homotsygotia ei ole hyväksi. Novascotiannoutajilta (otanta 178 koiraa) on löytynyt ainoastaan 5 haplotyyppiä  joista yleisin on kytköksissä reumasairauteen. Jos koiralla on tämä kyseinen haplotyyppi kaksinkertaisena, nousee yksilön sairastumisriski 7-10 kertaiseksi. Toiseksi yleisin haplotyyppi taas on kytköksissä addisonin tautiin. Näistä tutkituista koirista 75% kantoi perimässään kahta yleisintä haplotyypeistä.

Islanninlammaskoirista löytyi 10 erilaista haplotyyppiä (otanta 58 koiraa), löwcheneiltä löydettiin 8 eri haplotyyppiä (otanta 72 koiraa). Näistä yleisin haplotyyppi löytyi 44% koirista ja 60% jompikumpi kahdesta yleisimmästä. Salukien osalta kiinnostavaa oli tietysti tutkia myös aavikkosalukien haplotyyppejä omaan kantaamme nähden ja toteamus oli todellakin että uusi veri oli kirjaimellisesti uutta verta - myös haplotyyppien osalta. Aavikkosalukien hyödyntäminen suomalaisessa salukikannassa lisää geneettistä monimuotoisuutta. Toisaalta tuonneistakin löytyi sitä samaa yleisintä salukien haplotyyppiä mitä löytyi muiltakin, ja lisäksi esimerkiksi Syyriasta tuodulla salukilla ja Intiasta tuodulla salukillakin oli yllättäen yksi yhteinen haplotyyppi. Joten kun siis voisi ajatella että yhdistämällä koirat maantieteellisesti hyvin kaukana toisistaan olevista populaatiosta saadaan aikaan varmaa variaatiota, ei se geneettisessä mielessä olekaan täysin sanottua, vaikka toki oletettavampaa kuin jos yhdistää hyvin samansukuiset yksilöt.

Myöskin suomalaisia susia on testattu samaan tapaan kuin edellä mainittuja koirarotujakin. Kantahan on pieni, vain 200-300 sutta, joista noin 40 on lisääntyviä yksilöitä. Haplotyyppejä löytyi yhteensä 11 kappaletta, mutta yksikään ei ollut homotsygoottinen eri samanperintäinen yksilönä. Näin ollen näyttäisi siltä että haplotyyppejä tulisi olla vähintään kymmenkunta ja niiden tulisi jakautua tasaisesti populaation sisällä jotta rotu pysyisi jokseenkin terveenä. Luonto siis pyrkii pitämään lajit mahdollisimman monimuotoisina ja välttämään sisäsiittoisuutta pariutumisissa.

Mitkä sitten ovat riskit jos monimuotoisuuteen ei kiinnitetä huomiota?
Jatkuva linjasiitos ja matadori-urosten käyttö ovat omiaan vähentämään geneettistä variaatiota ja samalla altistamaan rotua erilaisille ongelmille. Jokainen ihminen ja koira kantaa perimässään alttiutta noin 10-12 sairauteen. Useiden sairauksien yleisyys rodussa saattaa olla kuitenkin jopa kymmenkertainen ihmisiin nähden. Tämä johtuu puhdasrotuisten koirien rotuhistoriasta - ne on luotu useimmiten vain muutamista yksilöistä melko kapealla geenipoolilla (Afgaaneilla yhteensä 24 koiraa) ja voimakkaalla linjasiitoksella, lähisukulaisten käytöllä. Samat koirat toistuvat sukutauluissa ylen määrin. Lähisukulaisten käyttäminen tuplaa haluttujen ominaisuuksien lisäksi myös sairauksien kantajien ja sitä kautta myös sairastuvien yksilöiden määrää. Sisäsiitos kaventaa myös populaation monimuotoisuutta ja uhkaa niiden elinvoimaisuutta. Monimuotoisuuden väheneminen altistaa juuri näille edellä käsitellyille autoimmuuniongelmille. 


Lähteet: 
Koirien DLA-monimuotoisuuden seuraaminen ja sen merkitys - Marjut Ritala, Genoscoper Oy - http://www.basenji.fi/lomakkeet/mita_DLA-monimuotoisuuskartoitus_on.htm
Salukikerhon internetsivut, Ranja Eklund - http://www.saluki.fi/
DLA-monimuotoisuustestin tulosten tulkinnasta ja MHC-alueesta koirilla - http://www.koiranjalostus.fi/ukkfaq

Geenitutkimus, tilanne roduillamme sekä autoimmuunisairaudet- Tiina Janka -

http://www.springerspanielit.com/jalostus/geenitutkimus_artikkeli.htm

Alkusanat

"Jalostukseen ja kasvatukseen ei tulisi juurikaan ottaa kantaa, ennen kuin on itse kasvattanut koiria vähintään 15 vuotta ja saanut aikaiseksi ainakin 5 sukupolvea omaa elinkelpoista sukupolvea."
-  Juha Kares

Näin kyllä, ei varmasti kannattaisikaan. Ainakaan siksi ettei sitten myöhemmin, vanhempana ja viisaampana tarvitsisi lukea kirjoituksiaan ja hävetä silmät päästään kuinka naiivi sitä onkaan joskus ollut. Kun omasta rodusta on kokemusta vasta yhdeksän vuoden verran ja vasta ensimmäinen pentue maailmalla, vieläpä sijoituskodissa syntynyt, olen jäävi kommentoimaan moneenkin asiaan. Kuljen yhä vasta opin tiellä, olen valmis pitämään korvani ja silmäni auki, ottamaan onkeeni monista neuvoista ja kyllä vain, pitämään toisinaan myös suunikin kiinni (tämähän on se monen konkarin neuvo tuoreemmille). Mutta toisaalta, sen verran pitää saada suutaan myös auki, että kyselee. Kyseenalaistaa. Pyrkii oppimaan ihan oikeasti, ei vain omaksumalla suoraan vanhoja kaavoja ja matkimalla muita. Hakemalla ne omat mielipiteensä ja ne omat linjansa joiden takana voi rehellisesti seistä. Kasvamaan järkeväksi kasvattajaksi.

Ja ehkäpä ajatusten purkaminen tässä muodossa auttaa sillä tiellä. Toivottavasti.