" Jos yrityksellä on takanaan menestyksekäs vuosi, pääjohtaja perustelee menestystä loistavilla päätöksillä, väsymättömällä panoksellaan ja dynaamisella yrityskulttuurilla, jota hän pitää yllä. Jos takana on huono vuosi, syinä ovat vahva euro, maan hallitus, kiinalaisten viekkaat liiketoimintatavat, amerikkalaisten piilotullit ja ylipäänsä kuluttajat vallannut varovainen ja pidättyväinen mieliala. Menestys luetaan omaksi ansioksi, epäonnistuminen taas on ulkoisten tekijöiden syytä. Kyseessä on minää tukeva arviointiharha.
Ilmiö on sinulle varmasti tuttu jo kouluajoilta. Kun kokeesta tuli kiitettävä, se oli sinun ansiotasi, tulos heijasteli todellisia kykyjäsi. Entäs jos koe meni penkin alle ja tuloksena oli nelonen? Silloin koe oli ollut kohtuuttoman vaikea.
Miksi me aina pidämme menestystä omana saavutuksenamme, mutta panemme epäonnistumisen muiden syyksi? "
Harhaa vain! - Epäonnistuminen on aina muiden vika (Rolf Dobell) HS 3.7.2012
Kyseinen artikkelihan pätee suunnilleen jokaiseen ihmiselämän osa-alueeseen. Monesti perheissäkin "SUN kamalat lapset ovat taas sotkeneet huoneensa" mutta "MUN hienot lapseni saivat kokeesta kympin!". Koiramaailmassa sama mentaliteetti on erittäin ilmeinen, eikä tarvitse puhua edes niinkään mustavalkoisesti kuin pelkästä "menestyksestä" ja suoranaisesta "epäonnistumisesta". Riittää jo sekin ettei kaikki mene niinkuin on odotettu, kuten on ajateltu. Erityisesti kasvattajien on monesti vaikeaa sulattaa negatiivisia yllätyksiä pentueidensa menestyksen, suoritusten, luonteen tai terveyden osalta, siitä huolimatta että olemme tekemisissä luonnonlakien ja genetiikan kanssa, eikä yllätyksiltä kasvatustyössä voi mitenkään välttyä.
Ihmiset ovat mielettömän lahjakkaita selittelemään asioita parhainpäin sen sijaan että katsottaisiin totuutta silmiin, hyväksyttäisiin se ja kohdattaisiin se miettimällä kuinka ensi kerralla voisi saman kenties välttää. Kukapa meistä ei joskus olisi kuullut, kuinka koiran sairastuminen on johtunut liiasta liikunnasta, liian vähäisestä liikunnasta, väärästä ruokinnasta, tai mikäli vaiva on perinnöllistä laatua, niin oman linjan koirat eivät sitä tietenkään kanna, viat tulevat aina muualta. Monesti myös todetaan, ettei koiran vanhemmilla ainakaan ole mitään ollut - samalla unohtaen kuitenkin mainita, että niiden sisaruksilla tai lähisuvussa on saattanut ollakin jotain mainitsemisen arvoista. Jos taas koiran luonteessa on korjaamisen varaa, syy löytyy riittämättömästä sosiaalistamisesta, liiallisesta lepsuudesta, tai perheen toinen koiran antamasta huonosta esimerkistä. Huonosta näyttelymenestyksestä on tietysti helpointa syyttää tuomareita. Jos jostain syystä tuomaria ei sitten voikaan syyttää, voi osoittaa sormella kasvatin puutteellista trimmausta, viimeistelemätöntä turkinlaittoa, huonoa esittämistä.. Kasvattajahaastatteluissa monesti mainitaan "Olisi tästäkin valion saanut, mutta sitä ja mutta tätä".
Muiden koiria, niitä joihin ei ole tunnesidettä, niitä jotka eivät ole
omien rakkaiden koirien jälkeläisiä, pystytään
arvioimaan taas hyvinkin kriittisesti. Kenen kasvateilla on kauhea rakenne,
ketkä ovat aivan liian arkoja, keillä sitä ja keillä tätä ongelmaa. Niiden "muiden" ongelmat ovat tietysti myös perinnöllisiä ja
kulkevat sukupolvesta toiseen suorana linjana.
Toki tottahan sekin on että asioihin vaikuttavat usein monetkin asiat, eivätkä ne aina ole kovin yksioikoisia. Eihän aina sairauskaan ole perinnöllinen, on myös lääkärien virhediagnooseja, on ruokinnasta aiheutuneita ongelmia, on pieneltä vaikuttaneita tapaturmia mutta niiden pitkäaikaisia ja kenties vasta myöhemmin ilmeneviä seurauksia. On oikeasti kaltoin kohdeltuja tai väärinkoulutettuja koiria. On siis monenlaisia muuttujia jotka vaikuttavat. Mutta jos kaikki pitkäaikaisen kasvattajan linjoissa esiintyvät pienemmätkin ongelmat ovat aina "muiden" vikaa, aina ulkopuolisista tekijöistä johtuvia, jos niiden taustalla on selityksiä selitysten perään, pitäisi ehkä pysähtyä ja katsoa peiliin. Tarkastelenko todella kasvatustyötäni rehellisesti? Pystynkö tarkastelemaan omia kasvattejani vahvuuksineen ja heikkouksineen yhtä kriittisesti ja realistisesti kuin muidenkin koiria?
On toki hyvin inhimillistä että niihin omiin koiriin ja niiden jälkeläisiin syntyy vahvakin tunneside. Tottakai ne ovat erityisen spesiaaleja. Mutta välillä olisi pakko kyetä ottamaan ne vaaleanpunaiset lasit pois silmiltä niiden erityisen rakkaidenkin suhteen. Tarkastella niitä yhtä kriittisesti kuin kykenee tarkastelemaan niitä ulkopuolisiakin koiria. Mitkä asiat onnistuivat hyvin ja missä asioissa voisi olla korjaamisen varaa kussakin yhdistelmässä? Sainko niitä asioita mitä hain? Mihin pitäisi kiinnittää huomiota seuraavassa sukupolvessa? Mitä annettavaa milläkin yksilöllä on jalostuskoirana? Mitkä ovat sen plussat ja miinukset?
Lähtökohta ja perusperiaate: Ei ole olemassakaan täydellisiä yhdistelmiä eikä yksilöitä. Jokaikisessa on ne hyvät ja huonot puolensa. Ja vain ne tiedostamalla ja hyväksymällä voi päästä eteenpäin.
Ajattelen itse niin että kasvattaminen on hyvin pitkälti avointa tarkkailemista, kokonaiskuvan mielessä pitämistä. Kun kohdataan jotain erityistä, se pistetään mieleen kaikkine mahdollisine selityksineen. Otetaan huomioon kaikki seikat. Seurataan asiaa koko pentueen tasolla. koko suvun tasolla. Ei tehdä hätäisiä päätelmiä, vaan kartoitetaan tilannetta.
Ajatellaan hypoteettisesti vaikka että yksi pentueen pennuista lonkkakuvataan ja sillä on kuvauksissa D-lonkat. Lisätään soppaan vielä, että pentu on vaihtanut kotia puolivuotiaana ja saanut elämälleen harmillisen huonon alun. Tällaisessa tilanteessahan olisi aika helppoa syyttää vain ja ainoastaan tuota ensimmäistä kotia, huonoa hoitoa ja ruokintaa tämän koiran lonkkatuloksesta. Mutta jos halutaan tarkastella asiaa vielä isommassa skaalassa, pitäisi ottaa huomioon mahdollinen perinnöllinen alttius. Silloin ruokinta ei olisi se ainoa syy, mutta osasyy kylläkin siihen miksi tilanne pääsi niinkin pahaksi. Seuraavaksi pitäisi miettiä sukutaustaa, onko taustalla millaisia lonkkia. Mahdollisuuksien mukaan lonkkakuvauttaa myös sisaruksia. Jos niillä kaikilla olisi erinomaiset lonkat, eikä suvussakaan erityistä rasitetta tämän suhteen, siirtyisi painotus tämän yhden koiran kohdalla taas enemmän siihen sen saamaan huonoon alkuun. Jos taas normaalisti kasvaneillakin sisaruksilla olisi, jos nyt ei aivan D-lonkkia, niin jotain huomauttamista, esimerkiksi C:täkin, pitäisi ottaa huomioon mahdollinen perinnöllinen alttius. Erityisesti jos pentueesta jatkettaisiin eteenpäin, niin mahdollisimman hyvälonkkaisella ja yhdistäen mielellään sellaiseen koiraan jonka taustalla ei ole lonkkien suhteen terveysrasitetta.
Jos pentueessa taas on yksi aikuisiälläkin vielä selkeästi arka koira, voi sen arkuus olla seurausta esim. liian vähäisestä sosiaalistamisesta - Pennusta asti kaikenlaiseen riittävästi totutettuna samainen koira voisi olla ns. normaali, kun taas jossain syrjässä vailla suurempia kontakteja ihmisiin ja toisiin koiriin asuneena sen arkuus on voinut nuoruusajoista vain entisestään korostua. Mutta jos taas pentueessa on useampikin arka koira, riippumatta asuinpaikasta ja sosiaalistamisen määrästä, pitää jo melkein taas miettiäoliko yhdistelmässä luonteen osalta jotain toivomisen varaa. Kun hyväksyy että niin, taisipa olla, voi asialle myös tehdä jotain jatkosuunnitelmia miettiessään.
Uskoakseni terve kriittisyys ja se että kykenee hyväksymään myös ne kasvatustyönsä "epäonnistumiset" joissain ominaisuuksissa, ovat aika olennaisia asioita kasvattamisessa, ja useimmille tietysti jopa itsestäänselvyyksiä. Ellei sitten tunnepuolemme pääsee yllättämään takavasemmalta, ja saa meitä laittamaan päätämme hiekkaan kuin strutsi.. Eiköhän niin hetkellisesti käy itse kullekin joskus, mutta siitä on sitten hyvä taas ravistella ne hiekat hartioilta ja palata katsomaan kokonaiskuvaa järjellä. Itse olen tietenkin kaiken tämän suhteen vain noviisi, ja omat koetinkivet ovat vasta edessäpäin. Mutta toivon jälleen, että tulevaisuudessa pystyisin pitämään ne pinkit lasit liiaksi pois nenältäni ja arvioimaan omia koiriani sekä kasvattejani rehellisesti. Kyetä myöntämään itselleni jos jokin mikä näytti hyvältä paperilla, ei sitten käytännössä toiminutkaan ihan niinkuin ajattelin. Ja ilman, että vika välttämättä aina olisi jossain muualla. Ilman että se epäonnistuminen olisi aina muiden vika.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti