Alkuperämaissa rotua ei kuitenkaan käsitetty samalla tavalla, vain huomattavasti laajemmin kuin meillä. Heiltä löytyi vinttikoiratyypin koira laajalta alueelta Afrikasta aina Intiaan saakka, ulkonäkö varioiden asuinseudun sekä pääasiallisen käytön (isompaa vai pienempää riistaa) mukaan. Sitä kutsuttiin kielialueesta riippuen joko nimellä tazi tai slugi/saluqi.
Alunperin erilaiset koiratyypit muotoutuivat kun koiria jalostettiin täyttämään ihmisten erilaisia tarpeita.
Terrierit syntyivät kun tarvittiin joku menemään maan alle tunnteleihin kettujen perässä. Collie syntyi kun tarvittiin paimenkoiraa. Vinttikoirat kun tarvittiin nimenomaan näöllään metsästävää koiraa aukeassa maastossa, lintukoirat kun oli hyödyllistä että koira myös nouti saaliinsa vedestä, ajokoirat kun tarvittiin jälkeä seuraavaa ajokoiraa pärjäämään tiheämmässä metsikössä. Käyttötarkoitus saneli ulkonäölliset piirteet, joiden perusteella taas opittiin tunnistamaan eri tarkoituksia varten olevat koiratyypit. Yksityiskohtia ei vielä hiottu, riitti että koira toimi moitteettomasti tehtävässään.
1800-luvulla ihmiset (erityisesti Englannissa jossa nousevalla keskiluokalla alkoi olla rahaa ja aikaa harrastaa kaikenlaista) alkoivat huomioida että löytyikin paljon yksityiskohdiltaan erilaisia koiria jotka suorittivat
samankaltaisia tehtäviä. Tuli tarve tarkempaan lokerointiin ja jakamiseen roduiksi. Aloitettiin brittiläisistä roduista - Skotlannin hirvikoirat ja greyhoundit erosivat muunmuassa turkiltaan vaikka olivatkin näöllään ajavia koiria. Harrier ja kettukoirat erosivat myös toisistaan, samoin cardigan ja pembroke, englanninsetteri ja irlanninsetteri. Eroavaisuudet kirjattiin kuvauksina ylös, alkoi syntyä ensimmäisiä rotumääritelmiä. Tämän trendin keskelle tuotiin sitten maahan ensimmäiset itämaiset vinttikoirat.
Englannilla oli kiire laajentaa valtakuntaansa ja koiria tuotiin milloin mistäkin ja esiteltiin siinä missä muitakin eksoottisia voitonmerkkejä ja tuliaisia valloituksista. Keskiluokalla oli nyt aikaa seurata ihannoiden tällaisia kuriositeetteja. Lähinnä armeijassa palvelleet miehet vaimoineen olivat tuontien takana ja vinttikoiria tuotiin Egyptistä, Syyriasta, Persiasta ja Afganistanista. Kaikkia näitä kutsuttiin yhteisesti ja tyytyväisyydellä nimityksellä Persian vinttikoira ensimmäisten parin vuosikymmenen ajan.
Näyttelytoiminta oli tuolloin vasta lapsenkengissä, muotoutumassa. Oli vain rajallisesti luokkia, lähinnä metsästyskoirat ja työkoirat (eli paimenkoirat) ja muut koirat, nämä eksoottisemmat tuliaiset, laitettiin yhdessä luokkaan jota kutsuttiin nimellä ulkomainen luokka (foreign class). Siellä olivat yhdessä ja samassa
rivissä niin persian vinttikoirat, tanskandoggit, saksanseisojat.. Siis kaikki harvinaiset, ei-brittiläiset rodut niputtuivat samaan läjään. Ei sinänsä ihme että Zardinkin loisti tässä luokassa, olihan se todella erikoisen ja mielenkiintoisen näköinen ilmestys muiden rotujen keskellä.
Ajan mittaan kilpailunhalu kasvoi ja variaatio luokissa alkoi olla synonyymi eriävyydelle negatiivisessa mielessä. Puhuttiin epäreiluista eroista tyypissä, toisten hyväksi ja toisten häviöksi. Elettiin vuotta 1907 kun ihmiset alkoivat tiedostaa myös persian vinttikoirien erot toisiinsa nähden. Afghanistanista oli tuotu Zardin ja Afghan Bob, Lady Amherst oli tuonut koiriaan (jotka myöhemmin ristittiin salukeiksi, vaikka hän yrittikin ajaa niille nimitykseksi Gazelle Houndia). Tarvittiin lisää lokerointia koska selvästikään kaikki eivät enää mahtuneet samaan "laatikkoon". Mitään auktoriteettia ei ollut käytettävissä, ei voitu kysyä mielipidettä "oikeasta ja väärästä" niiltä oikeilta eksperteiltä, alkuperämaiden ihmisiltä. Näin ollen jos joku vain sai muut uskomaan olevansa rodun asiantuntija, hänen koiriensakin täytyi tuolloin loogisesti olla niitä "oikeanlaisia", oikeaa tyyppiä. Lady Amherst olikin tässä vaiheessa itse päättävä taho mitä tuli Persian vinttikoirien jakoon. Hän tunsi kyllä salukinsa mutta omakohtaista kokemusta hänellä ei ollut esimerkiksi Keski-Aasian vinttikoirista sen kummemmin kuin monella muullakaan aikalaisella. Silti, tarpeen niin vaatiessa, hän lokeroi silloiset hyvinkin salukin näköiset, itämaiset vinttikoirat Kirgisian vinttikoiriksi eli taiganeiksi. (Koirat olivat Persian Arrow ja Persian Lightning, joiden omistaja valitti niiden olevan väärässä ryhmässä Amherstin koirien voittaessa ne).
Muutenkin varsinaisen ekspertiikan puutteessa (ja yrittäessä vääntää alkuperämaiden laajempaa rotukäsitystä länsimaiseen muottiin sopivaksi) jaottelun perusteiksi otettiin melko triviaaleja seikkoja kuten turkin määrä, väri, eroavaisuudet korvissa ja hännässä, vaihteleva koko, sulkemalla samalla silmät siltä faktalta että edes silloisessa länsimaihin tuodussa populaatiossa erot eivät olleet kiveen hakattuja ja tällainen
erottelu oli melkoista yleistystä.
"Näyttää siltä että ihmiset ovat yrittäneet (siinä onnistuen) korostaa eri rotujen eroavaisuuksia sen sijaan että olisivat koettaneet jalostaa kohti täydellisyyttä kaikkien juoksevien vinttikoirarotujen tarvitsemia funktionaalisia ominaisuuksia"
(Dutch Salmon)
Näillä hetkillä estradille saapuivat Bell-Murrayt ja Ampsit Afghanistanista omien voitonsaaliidensa, tazien kanssa. Kansakunnan katse oli nyt kääntynyt Egyptin alueen sodista Afganistaniin päin, ja kaikki sieltä tuotu henki romanttista eksotiikkaa ja kiinnosti ihmisiä. Puhuttiin paljon kuinka heidän koiransa olivat kahta erillistä tyyppiä, mutta tarkempi kuvien tarkastelukin osoittaa että molempien tyypeissä oli myös variaatiota suuntaan jos toiseen eikä ero ollut niin selkeä. Toisilla enemmän karvaa ja toisilla vähemmän, toiset kevyempiä ja toiset raskaampia. Puhuttiin jaottelusta tasanko- ja vuoristotyyppiin taistellen siitä kumman afgaanit olivat niitä "aitoja", ainoita oikeita, eli siitä kumpi leiri olisi rotutuntemuksensa puitteissa rodun johtohenkilö. Tämä on toisaalta vähän hassua, koska oikeastaan emme edes tiedä kuinka oikeanlaisina itse alkuperämaiden ihmiset, ne varsinaiset rodun ekspertit tuhansien vuosien kokemuksella, pitivät niitä yksilöitä joita me länsimaihin toimme. Pääosin nämä koirat olivat löydetty isoista kaupungeista, basaareista tai kujilta, kenties ostettu kerjäläisiltä, kun taas arvostetuimmat metsästyskoirat pidettiin useimmin kaupunkien ulkopuolella kylissä, jopa piilossa ulkopuolisilta varastamisen pelosta, ja niitä ei myyty - joko niitä annettiin lahjaksi mikä oli suuri kunnianosoitus tai sitten niitä perinteen nimissä varastettiin.
Mrs Amps kuitenkin voitti lopulta taiston ja hänestä kruunautui rodun johtohahmo.
Tämä länsimainen nainen omalla rajoittuneella kokemuksellaan pääsi kertomaan millainen tyyppi on oikea, vaikkakin rotumääritelmän annettiin laajuudessaan saatiinkin kattamaan kaikki tuontien edustamat variaatiot. Silti rodusta samalla myös katosi jotain. Alkuperämaissa oli afgaanista myös kokonaan sileäkarvainen versio, joka oli aivan yhtä hyväksytty malli kuin muutkin. On nähty että näitä syntyy rotuun edelleenkin, ihan täyden turkin omaaville vanhemmille, vaikka periytymisen mekaniikkaa ei olekaan täysin pystytty selvittämään. Näitä ei koskaan tuotu alkuperämaista Ampsien tai Bell-Murrayden mukana, kenties siitä syystä että ne eivät olleet habitukseltaan yhtä eksoottisia kuin turkilliset versiot, vaan heidän silmissään tylsempiä, tavallisemman vinttikoiran oloisia, tai sitten näitä ei vain osunut heidän eteensä.Variaatio jäi kirjaamatta länsimaiseen rotumääritelmään. Sileitä afgaaneja on elänyt alkuperämaassa tuhansia vuosia muiden
turkkiversioiden rinnalla, niiden yhtäläisestä arvostuksesta kertoo sekin että niitä lahjoitettiin vielä 60-luvulla kaksi Ranskan presidentti Georges Pompidoulle. Mutta tahallisen unohduksen tai perehtymättömyyden takia me täällä emme niitä tunne rotumääritelmässämme ja olemme usein hämmentyneitä kuinka sellaisiin tulisi suhtautua, silloin kun niitä eteemme putkahtaa.
Alkuperämaissa ei siis ole ollut koskaan tarvetta jakaa koiria niiden ulkonäöllisten yksityiskohtien ja eroavuuksien mukaan, ei tarvetta muunnoksiin värien tai karvanpituuden mukaan. Koirien rodut on koko ajan määritellyt käyttötarkoitus ja ulkonäön yksityiskohtia ovat säädelleet elinolosuhteet ja populaatioiden ajoittainen eristyneisyys. Siinä missä meillä lännessä on itämaisia vinttikoirarotuja alkaen azawakhista ja sloughista ja päättyen afgaaninvinttikoiraan ja taiganiin asti, alkuperämaissa on siis ollut vain yksi "rotu", yksi metsästävä vinttikoira, jota alueesta riippuen on kutsuttu saluqiksi tahi taziksi. Tehtävänä koirilla on ollut metsästys näön avulla ja tämä on myös muokannut koirien rakenteesta sellaisen kuin se on, tehtävässä parhaimmin toimivan. Ajan mittaan koirat ovat ajautuneet eri maanosiin, muunmuassa vaeltavien kaupankäyjien ja karavaanien mukana. Uusissa oloissa eläimillä on ollut vaihtoehtoina sopeutua uusiin, poikkeaviin olosuhteisiin, tai kadota, hävitä. Vuoristo-oloissa koirien on ollut tarpeen olla pienempiä, karvaisempia ja ketterämpiä kun taas tasangoilla menestynein malli on ollut kookkaampi, pitkäjalkaisempi ja vähänkarvaisempi versio. Alueen ääripäiden versiot ovat selkeimmin toisistaan eroavia, mutta keskemmällä erot ovat joskus melko hiuksenhienoja, kuten Iranin ja Afghanistanin raja-alueiden koiria katsoessa usein näkee.
Vaikka rotumme historia ulottuu tuhansien vuosien taakse, on sen rotumääritelmä käytännössä länsimainen keksintö jo alunalkaen, ja ihan alunperin kirjoitettu yhden koiran, Zardinin, kuvauksesta. Zardin oli rotumme esikuva - länsimaissa. Niillä jotka rodun varsinaisesti kehittivät ei ole ollut sananvaltaa siihen millaiseksi olemme muovanneet heidän tazinsa länsimaissa. Ja onhan afgaaninvinttikoirana nykyään tunnettu rotu muuttunut. Osittain tietysti jo olosuhteiden takia. Mikään rotu ei pysy staattisesti samanlaisena, "jäätyneenä" kun se tuodaan aivan uusiin elinolosuhteisiin, vaan se joko sopeutuu tai häviää. Brittien kylmän kosteassa ilmastossa koirien turkki alkoi saada pituutta eri tavalla sukupolvien saatossa, ja sitten me vielä tahdoimme sitä koirille enemmän. Rakennetta saatoimme muovata melko vapaasti koska enää ei ollut metsästyskäyttöä sanelemassa meille mikä oli toimivaa ja mikä taas funktionaalisesti epäkelpoa.
Mihin itse ihastuin afgaaneissa alunperin? Myönnettävä on, että juurikin sen ulkomuotoon, sen hulmuavaan turkkiin ja ylhäiseen asenteeseen, kuninkaalliseen olemukseen. Ulkonäkö oli se mikä ensin kiinnitti huomioni. Jos tuon koiran tilalla olisi ollut alkuperämaista tuotu tazi, Zardin tai joku ensimmäisistä tuonneista sen black&tanin suuriturkkisen olennon sijaan, olisinko ollut yhtä vaikuttunut? Ehkäpä en. Ehkäpä minulla nyt olisikin afgaanien sijaan isovillakoiria tai gordoninsettereitä (rotuja joita tuolloin myös harkitsin).
Mutta kun aloin perehtyä rotuun, sen tausta ja historia tempaisi mennessään. Rotu alkoikin olla jotain paljon enemmän kuin vain se koristeellinen ulkokuori. On ehkä turhaa enää tässä vaiheessa alkaa liiemmin puhua rodun säilyttämisestä alkuperäisenä, mutta mitä enemmän olen historiaan ja alkuperään perehtynyt, sen tärkeämmäksi on muodostunut olla kadottamatta rotuamme aivan kokonaan.
Tämän takia yhä edelleen kirjoitetun rotumääritelmän rinnalla olisi aina muistettava myös rodun alkuperäinen käyttötarkoitus. Ilman sitä meillä ei olisi meidän afgaaninvinttikoiraamme ollenkaan. Sen tehtävä on sanellut millainen se on, joten kaikkea rotumääritelmään kirjoitettua tulisi peilata tarkoitukseen nähden. Rotumääritelmää tulisi priorisoida alkuperäiseen käyttötarkoitukseen nähden. Afgaanin tulisi yhä edelleen olla kompakti paketti, jonka glamoröösin turkin alta löytyy lihaksikas, vahva vinttikoira, joka on sekä ketterä, nopea että lihaksikas. Sen tulee rakastaa juoksemista, koska juoksemaan se on luotu. Se on laukkatyypin koira, joten vaikka kuinka arvostamme kaunista ja näyttävää ravia näyttelykehässä, laukan tulisi olla sille edelleen se ominaisin muoto. Kun afgaanin päästää vapaaksi irti hihnasta, sen tulisi nauraen ponkaista kiitoon ja nauttia kaikesta fyysisestä revittelystä. Sen tulee kestää juoksemista erilaisessa maastossa eikä se saa mennä helposti "rikki". Yksittäisten piirteiden viilaamisen sijaan meidän täytyisi muistaa kokonaiskuva ja rungon vahvuus. Tätä jaksan nyt toistaa, mutta lihaksien tulee kehittyä oikeisiin kohtiin, vaikka kaula on pitkä, sen tulee myös olla vahva (muutenhan koira saa nikamavaurioita ravistaessaan joskus melko painavaakin saalista). Arvostan myös suuresti että koiralla on edelleen tallessa jonkinlaista metsästysviettiä, että se on kiinnostunut eläimistä ja liikkuvasta. Ei se tee koirasta helpointa, mutta afgaani joka ei reagoi nähdessään juoksevia pupuja, oravia, maassa olevia variksia, on jo lähellä olla vain afgaaninnäköinen seurakoira. Vaikka se ei meillä sovellukaan metsästämiseen näissä olosuhteissa, tunnen että jos kadotamme täysin sen metsästysvietin, kadotamme rodusta jotain hyvin olennaista joka osaltaan tekee siitä sen villin ja vapaan sielun joka se on. Metsästysmahdollisuuksien puuttuessa arvostan myös innokasta maastojuoksijaa (ja tavallaan koen että maastojuoksu maastovaihteluineen on afgaaninvinttikoiralle vielä omempi laji kuin ratajuoksu tasaisella) joka jaksaa olla kiinnostunut vieheestä ja juoksemisen ilosta läpi elämänsä. On hienoa nähdä intohimoista menoa vieheenkin perässä, erinomainen suoritus on upeaa katseltavaa koska koira silloin nauttii.
Kunpa siis aina muistaisimme että koiramme ovat urheilijoita eivätkä pelkästään kauniita kehien kiertäjiä, ja että sen fyysiset ominaisuudet, samat jotka tekevät siitä hyvän juoksijan, ovat vähintään yhtä tärkeitä kuin kaikki kauniit yksityiskohdat joita niin mielellämme viilaamme.
Lähteet:
Breed Box Bingo - Jim Coudriet - Afghan Hound Review, May-August 2007
Gazehounds, The Search for Truth - Constance O. Miller
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti