Jotta saisimme lisäkäsitystä millainen afgaaninvinttikoiramme alunperin oli, kääntäkäämme katseemme heihin jotka näitä koiria ovat tunteneet ja niiden kanssa omakohtaisesti toimineet. Afghan Hound Review on ajan saatossa sisältänyt muutamankin tällaisen ihmisen haastattelun
Wahab Abdul Kamal on liikemies jonka perhe on omistanut, kasvattanut ja metsästänyt useamman sukupolven ajan afgaaneilla Afghanistanissa. Häntä haasteteltiin 1997 jolloin hän asui Wardakin provinssissa joka sijaitsee 60m mailia lounaaseen Kabulista. Eri yhteen liittyneet heimot muodostavat provinssit, Wardakin heimo tosin niin laaja että kattaa vain tuon yhden ainoan heimon. Tuolloin hänellä oli itsellään kolme tazia, joista kaksi hänellä kotonaan ja yksi asui hänen serkkunsa luona. Hän oli omistanut tazeja koko elämänsä ja perheessään niitä oli pidetty jopa yli sadan vuoden ajan. Tazit olivat arvostettu perinne - Miehen kolme tärkeintä omaisuuttaan olivat hevonen, ase ja tazi.
Wahab arvioi että sodissa ja levottomuuksissa menetettiin 60-70% alueen tazi kannasta. Paljon koiria tuhottiin 1979 kun venäläiset miehittivät maan - osa vietiin Venäjälle, osa hylättiin ja katosi, koiria kuoli pommituksissa sekä venäläissotilaiden ampumina. Sukupuuttoon ei sentään saatu kadotettua, vaan tazeja löytyi yhä edelleen (1990-luvun loppupuolella) jos vain tietää mistä etsii. Tazeja harvemmin tapaa kaupungeissa, pääosin niitä pidetään maalla ja kylissä, Afganistanin keskiosissa ja eteläänpäin mentäessä. Pohjoisessa ja Afganistanin keskiosien vuoristoisilla seuduilla koirat ovat usein isompiturkkisia ja rungoltaan jämerämpiä. Niitä kutsutaan nimellä babar (nämä siis nimityksiä ja kuvailuja, eivät erotteluja muunnoksiksi) ja ne ovat ketteriä kiipeilemään. Keskiosissa turkkia on vähän vähemmän, nimitys tämänkaltaisille tazeille on kosa, ja eteläänpäin mentäessä kohti Kandaharin ja Kalatin tasankoja, turkki niukentuu entisestään. Tasangoilla, varsinkin Qandaharissa ja Farahissa, tapaa jopa täysin sileitä tazeja, joita kutsutaan nimellä laghar tai lagar-tazi, joka tarkoittaa tazia ilman karvaa. Nämä ovat hyvin hoikkia ja pitkäjalkaisia koiria joilla on kapea vatsa, ja jotka ovat todella nopeita juoksijoita ja upeita metsästäjiä.
Tyyppi vaihtelee sääolojen ja maaston mukaaneikä variaatioita erotella sen kummemmin periaatteella hyvä, parempi, paras - kaikki ovat samoja tazeja, yhtä arvokkaita metsästäjinä. Wahabin omista tazeista hänen suosikkinsa on väriltään mustamaskinen punainen (suhr), toinen on brindle (palangy), ja kolmas joka asui hänen serkullaan oli väriltään musta (Tour).
Koirat saavat ruuakseen sitä mitä ihmisetkin, pääasiassa siis
ruuantähteitä. Ihmisten ravinnosta koostuu 70-80% kokojyvävehnäisestä
leivästä, lisäksi syödään maitotuotteita ja lampaan tai naudan lihaa.
Kesäisin saadaan myös vihanneksia. Kaikki mikä jää ihmisiltä tästä yli
on koirille, erityistä muuta ne eivät saa.
Tazit ovat kylissä vapaina koko ajan, elävät ulkokoirina, tietävät reviirinsä ja pysyvät sillä. Ainoastaan jos joku on juuri tuonut uuden koiran muualta, se pidetään kiinni noin kuukauden ajan. Jos sen päästää vapaaksi liian aikaisin, se juoksisi takaisin omaan kyläänsä, joten ensin sen annetaan kotiutua. (Wahab kertoo että koiria on toisinaan myös varastettu, peitetty matkan ajaksi niiden silmät ja viety jopa 100 - 150 mailin päähän, mutta silti kun päästetään vapaaksi metsästämään, ovat palanneet takaisin kotiinsa.)
Samoin mikäli narttukoiralla on juoksu eikä omistaja tahdo pennuttaa sitä, se pidetään kiiman ajan kiinni ja erossa uroksista.)
Jos pentuja sitten tahdotaan, käyttävät koiralleen kiinnostavinta, toisinaan matkataan kauaskin käyttämään sopivaa urosta. Ominaisuudet jotka määräävät jalostusta ovat nopeus, metsästyskyky, kauneus ja luonne, pääpaino on funktiossa mutta toki toivotaan että kaikki nämä hyvät ominaisuudet löytyisivät samasta koirasta. Astutusmaksuna on tapana jakaa pennut niin että puolet menevät isäkoiran
omistajalle ja puolet kasvattajalle. Tazeja ei koskaan myydä, se on
vastoin perinteitä, nöyryyttävä ja häpeällinen teko. Sen sijaan niitä
annetaan lahjoiksi tai vaihtokauppoina.
Roturisteytyksiä ei yleensä tehdä. Joskus tazit pariutuvat paikallisten suurten vartiokoirien (kota) kanssa, niiden jälkeläisiä kutsutaan nimellä nimcha. Nekin ovat hyviä metsästäjiä, isoja ja nopeita, mutta yleensä roturisteytyksiä ei tehdä tietentahtoen. Useimmat ihmiset tahtovat metsästää nimenomaan tazien kanssa niiden ominaisuuksien vuoksi.
Tazeja pidetään nimenomaan metsästyskoirina. 90% tazien omistajista metsästää niiden kanssa. Jos joku ei itse pysty, naapurit vievät heidänkin koiriaan metsästämään joten Wahabin arvion mukaan tazeista 100% on metsästyskäytössä. Tazien riistaa ovat jänikset, ketut, sudet, vuoristolampaat ja peurat alueesta riippuen. Peuroja metsästetään lähinnä tasangoilla ja pienriistaa vaikeakulkuisemmassa maastossa.
Leopardeja ja villikissoja on Wahabin mukaan metsästetty joskus kauan sitten, mutta ei enää - Niitä ei ole enää. Haukan kanssa metsästys ei ollut hänelle tuttua.
Metsästämään lähdetään toisinaan isommalla ihmisporukalla, kun on hyvä ilma ja nuoremmilla on tekemisen puutetta. Mukaan otetaan tuolloin 6-10 koiraa. Jos joku lähtee itsekseen metsäsätmään, hän ottaa mukaan 2-3 koiraa. Useimmiten metsällä käydään 2-3 kertaa viikossa - metsästysaikana koirat ovat niin into piukassa että on käytävä ainakin kaksi kertaa metsällä viikkoon tai ne "alkavat sekoilla." (Luultavasti tämä on vähän samanlaista kuin nykyään jos nuoret vinttikoirat meilläkin edelleen "hyppivät seinille" jos eivät pääse riittävän usein juoksemaan vapaana) Koirat myös tietävät heti jos joku mies on valmistautumassa metsästysretkelle ja menevät tuolloin innosta aivan sekaisin.
Toisinaan 4-5 koiraa lähtee aivan keskenään itsenäisesti metsästämään, mutta silloin ne eivät tuo saalista takaisin. Ne katoavat aamusta ja palaavat keskipäivällä ja silloin näkee niiden nenässä ja jaloissa olevasta verestä että ne ovat olleet saalistamassa. Wahab kertoo että ne myös käyvät tekemässä selväksi missä on oltu. Tämä metsästys on kuitenkin vain huvia niille, ne eivät syö saaliitaan. Wahab metsästänyt 42 vuotta eikä ole koskaan nähnyt tazia joka söisi saaliinsa, se ei yksinkertaisesti ole sallittua. Joskus häne on kuullut ensikertalaisista koirista, jotka syöneet saaliin, mutta niitä on rankaistu siitä eivätkä ne ole enää toistaneet pahaa tekoaan.
Wahab kävi Amerikan visiiteillään myös katsomassa näyttelyssä miltä näyttivät koirat siellä verrattuna heidän tazeihinsa. Turkin pituus oli suuri ihmetyksen aihe, koirat olivat myös isompikokoisia ja näkyi joitain hänelle tuntemattomampia värejä, kuten dominoa. Black&taneilla ei kotimaassa ollut yleensä naamassa yhtä vaaleita merkkejä eikä vaaleaa rinnassa. Sen sijaan tazeissa on paljon mustamaskisia punaisia, brindleä, vaaleaa ja tummaa, cremeä, valkoista, mustaa ja harmaata. Heidän tazeillaan oli myös parempi lihaskunto koska ne juoksevat niin paljon ja käyvät metsästämässä. Tazit ovat myös nopeampia heillä. Luonteista hän mainitsi, että koirat olivat sopuisampia - Kertoi että jos heillä laitetaan eri kylistä 5-10 koiraa yhdessä metsästämään, ne aloittavat ensin tappelemalla ja ovat keskenään aggressiivisempia. (No, toisaalta jos otat 10 toisilleen ennestään tuntematonta nykyafgaaniurosta ja pistät ne muitta mutkitta samaan tarhaan, luultavasti osa niistäkin alkaisi mitellä ja urostella.. Vaikkeivat tosin kaikki) Toisaalta luonteiden variaatio oli hänen mielestään muuten pääosin sama - kummassakin populaatiossa oli sekä arkoja, aggressiivisempia että luonteeltaan sopuisampia ja iloisempia koiria. Kysyttäessä yksityiskohdista kuten koirien päistä, hän vastasi myös että laidasta laitaan löytyy kummastakin populaatiosta - on kapeampaa ja terävämpää, on paksumpaa ja karkeampaa.
Wahab oli lausunnoissaan nykyafgaaneistamme siis melko joviaali, kun taas toinen alkuperämaiden tazien kanssa tekemisissä ollut erotteli asioita tarkemmin ja antoi aika suoraa kritiikkiäkin kaikesta mikä rodussa oli muuttunut jo ensimmäisten vuosikymmenien länsimaisen kasvatuksen tuloksena.
1970-luvun alussa Barbara Taylor sai tilaisuuden jutella 84-vuotiaan miehen, Intian armeijan entisen upseerin kanssa, joka oli viettänyt paljon aikaansa Afghanistanissa sekä lomillaan siellä metsästäen miesten ja koirien kanssa sekä myös lainannut koiria metsästäessään itsekseen, mikä on todella suuri kunnianosoitus harvoja ja valittuja kohtaan. Hän aivan alkuun korjasi ja muistutti ettei meidän tulisi kutsua koiriamme afgaaneiksi koska se nimitys on varattu Afghanistanissa asuville ihmisille, kun taas koirat ovat afgaaninvinttikoiria.Sitten hän kuvaili Barbaralle millainen oikeanlaisen tazin/afgaaninvinttikoiran tulisi ulkoisesti olla.
Pää pitkä ja hoikka, varustettuna vahvalla alaleualla (leukojen tulee kyetä louskahtamaan kiinni, ei vain sulkeutumaan). Vanhemmilla koirilla on melko paljon karvaa naamassaan, mutta se ajellaan pois jotta koira näkee esteettömästi. Kullanväriset silmät ovat kaikkein halutuimmat koska yöeläimillä ja linnuillakin on keltaiset silmät. (Tämä siis päinvastoin kuin meillä, jotka karsastamme kovin vaaleita silmiä ja tykkäämme että mitä tummemmat sen paremmat). Metsästäessä pää on korkealla kannettuna koko ajan, samoin jos vieraita lähestyy, koira nostaa päänsä. Levätessä koirat liikkuvat lähes laahustaen, pää edessä ja alhaalla kannettuna. Kaulan tulee olla pitkä, mutta sitäkin tärkeämpää on, että se on hyvin lihaksikas ja vahva.
Ylälinjassa on lievä kaarre alaspäin lapojen jälkeen, nousten taas hieman lanteen ja sarvennaisten kohdalla. Ei kovia linjoja, vain hienovaraisia nousuja ja laskeutuvia kaarteita, koska lanneosa on todella lihaksikas. Lihaskuntoa ei voi kehittää ilman että saa "pehmustetta" ylälinjaan. (hän oli vieraillut 1969 Cruftsin näyttelyssä ja katsonut kauhulla meidän "lankkuselkiämme" sekä ylikulmautuneita takaosiamme, ja hänen mukaansa olimme menettäneet metsästyskoiran oikeanlaisen ilmiasun.)
Nykyajan hännät ovat hänestä liian jäykkiä. Hännän pitäisi olla ohut ja hyvin joustava koska sillä on tärkeä tehtävä juostessa, koiran tehdessä käännöksiä ja suunnanmuutoksia kovassa vauhdissa. Koira jolla on ohut häntä selkärangan notkeuteen yhdistettynä ei juuri koskaan murtanut jalkojaan.
Mittasuhteet ovat tärkeämmät kuin yksittäiset piirteet. Rintakehän tulee olla syvä, kylkiluiden kaarevat, mutta ei liian kaarevat, koska liian pyöreällä rintakehällä varustettu koira ei taas pääsisi juoksemaan niin lujaa. Enemmän kaartuvuutta tulee olla lannetta kohti mentäessä kuin kylkien alkupuolella. Aikuisen koiran lanteen tulisi olla noin 6 sormen levyinen. Jos 6kk vanhalla koiralla on etujalkojen väli vähemmän kuin 3 sormen verran, sitä ei pidetä metsästyskelpoisena ja se raakataan pois käytöstä. Etujaloissa tulee olla hyvin kaltevat välikämmenet. Takaraajojen tulisi olla taipuneet mutta rungon alle. Kintereet eivät saa olla kuin korkeintaan nelisen senttiä koiran takana. Raajojen on oltava erittäin lihaksikkaat, erityisesti sääriosan.
Etujalat ovat hyvin isot ja pyöreät, takatassut pidemmät eivätkä aivan niin pyöreät. Tassunpohjien on oltava paksut ja vahvat. Tassujen välissä tulisi olla paksu karva, mikä on tärkeää jotteivät pienet kivet pääse anturoiden väliin ja rampauta koiraa. Varpaat ovat kaareutuvat, varsinkin takajaloissa. Kaikkien neljän jalan tassujen tulee olla hyvin maata vasten, koirat joilla on kaareutumattomat eli ns. lättäjalat, karsitaan toimimattomina.
Koirien koko vaihteli. Oli kookkaita koiria joiden säkä oli lähemmäs 76cm, ja pienimmät 61cm.
Koko ei kuitenkaan vaikuta nopeuteen. Kookkaammat koirat olivat nopeampia avoimessa maastossa ja pusikossa, kun taas pienempikokoiset pärjäsivät paremmin mäkisessä maastossa.
Turkeissa oli sekä paksumpi- että niukempikarvaisia. Paksumpi turkki tuppasi olemaan laadultaan villavaa ja ohuemmat turkit silkkisempiä. Niukempiturkkiset koirat olivat käytännön syistä arvostetumpia, niihin tarttui vähemmän roskaa eivätkä helposti juuttuneet takuista piikkisiin pensaisiin. Kuitenkin niinä harvempina kertoina kun metsästettiin leopardeja oli suuriturkkisempien koirien turkista hyötyä, ne suojasivat koiraa leopardin kynsiltä.
Lähteet:
Direct from Afghanistan - An open door into the past.. The present.. The Future? (Two interviews with Wahab Abdul Kamal) - Afghan Hound Review - November-December 1997
From Afghanistan - Barbara Taylor, UK - Afghan Hound Review - November-December 2002
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti