Olen seuraillut jonkun aikaa koiramaailman trendiä käyttää jalostukseen nuoria, vasta hetki sitten sukukypsyyden saavuttaneita uroksia. Yhä useammat käyttävät uroksia alle 2-vuotiaina, toiset jopa vain noin vuoden ikäisinä ensimmäisen kerran. Jotkut urokset ehtivät isiksi useampaankin pentueeseen ennenkuin ne itsekään ovat henkisesti ja fyysisesti aikuisia - Teini-isät. Halusin perehtyä aiheeseen ja löytää perusteet näiden nuorten käytölle - miettiä asiaa samalla teoreettisesti omaltakin kohdaltani.
Omat rotuni, afgaaninvinttikoira ja saluki, ovat yleistäen hitaasti kehittyviä rotuja.Usein varsinkin urokset ovat henkisesti aikuisia vasta lähempänä 3 vuotta, ja fyysisesti parhaimmillaan kenties vasta 4-5-vuotiaina. Narttujen on sanottu aikuistuvan hieman nopeammin. Miksi siis narttujen osalta pidetään tiiviimmin kiinni ajatuksesta että jälkikasvua sopii saada vasta sitten kun se on täytetty 3 vuotta, mutta uroksia käytetään joskus jopa aivan junioreina?
Etsiessäni perusteluja törmäsin usein lauseeseen: "Uskallan käyttää nuorta urosta koska tunnen linjat sen takana ja tiedän mitä niistä odottaa". Näin siis totesivat monet kasvattaja-konkarit joilla tietysti onkin jopa vuosikymmenien tuntemus jokaisesta kasvatistaan ja käyttämästään koirasta - nimet sukutaulussa ovat persoonia, yksilöitä, ns. lihaa ja verta, eivätkä pelkkiä nimiä ja kuvia paperilla, kuten meille tuoreemmille harrastajille. Ehkäpä se onkin se yksi validi ero - Itse aloittelevana kasvattajana olen taustojen osalta täysin muiden ihmisten tietojen varassa. Vaikka omien koirien sisaruksia ja lähisukua on tullut seurattua, on tämän 9 vuoden aikana silti nähnyt vasta puolentoista sukupolven verran. Nyt alkaa vasta hiljalleen hahmottaa elinikiä ja kokonaiskuvaa, kuolinsyitä ja yleistä terveyttä. Jos taas kokenut kasvattaja käyttää juniori-ikäistä koiraa on hän aivan eri tavalla perillä sen taustoista ja terveydestä. Riskit tiedossa, kalkuloitu, odotettavissa, käytti tuota urosta sitten nyt tai myöhemmin.
Geenipoolin laajennusta on myös käytetty joskus perusteena. Miksi käyttää vanhempaa, taustaltaan tavanomaisempaa urosta, jos on tarjolla nuorempi, jonka mukana saa sukuunsa uutta verta? Tässä oikeastaan sitten onkin aivan päinvastainen asetelma ensimmäiseen verraten. Siinä uskallettiin käyttää nuorta koska linjat ovat tutut eivätkä sisältäisi yllätyksiä. Jos taas tuodaan linjoihin sitä uutta verta, ei taustoja tunnetakaan niin hyvin. Aika moni konkari kasvattaja haastattelujen perusteella karsastaa voimakasta ulkosiitosta sen mahdollisesti mukanaan tuomien ongelmien ja ei-toivottujen yllätysten takia. Eikö siis vielä nimenomaan nuoren uroksen käyttäminen outcrossissa entisestään lisää noiden yllätysten mahdollisuuksia? Jos taas odotettaisiin uroksen kohdalla siihen että se on n. 3-5-vuotias, tiedettäisiin ettei se ainakaan itse ole sairastunut mihinkään tai pahimmillaan kuollut.
Toisaalta, jos kyseinen uros on täälläpäin vain rajatun ajan, esimerkiksi näyttelylainassa maassamme, saattaisi käyttäminen ainakin rahallisesti olla riskin arvoista. Sperman tuonti on aina oma prosessinsa eikä kukkarollekaan hellin prosedyyri, ja kenties 3 vuoden päästä koiralla on jo meriittejäkin sen verran että sen jalostuskäytöstä pyydetään enemmän hintaa kuin siinä vaiheessa kun se on "vasta" lupaava juniori. Varmaan saattaisi olla myös houkutus olla se ensimmäinen joka huomasi tulevan tähden potentiaalin ja käytti sitä. Jos täysin varman päälle pelaisi, kannattaisi ehkä tällaisessa tapauksessa ottaa koirasta spermaa talteen, sitten seurata vielä hetki. Mutta sekin vaatii tietysti oman vaivansa, joten kenties useampi sitten päätyy tällaisissa tilanteissa astuttamaan suoraan, jos vaan on sopiva narttu olemassa ja ajoitus kunnossa.
Yksi peruste pentueen teettämiselle nuorella uroksella oli myöskin jalostusominaisuuksien testaus. Käytetään urosta yhden kerran hyvin nuorena, ehkä noin vuoden tai puolentoista iässä. Sitten seurataan rauhassa sekä pentueen kehitystä että uroksen itsensä kehitystä siitä eteenpäin, ja kun uros on noin kolmivuotias ja pennut päälle vuoden, voidaan tehdä päätelmiä uroksen laadusta ei pelkästään yksilönä vaan myös jalostuskoirana. Jos se on itse pysynyt terveenä ja jos sen pennut ovat hyviä, sitä voidaan sitten hyvillä mielin käyttää lisää. Toisaalta tässäkin perustelussa painotettiin ettei nuorta urosta kannata käyttää vielä ylenmäärin nuorella iällä - 1-2 pentuetta riittää kyllä "testiksi". Toisaalta käytännössä on nähty, että kun yksi taho kiinnostuu uroksesta, siitä usein kiinnostuu samaan aikaan pari muutakin kasvattajaa. Jalostusurosten kohdalla tuntuu olevan näkyvissä selviä trendejä - Aika ajoin esille nousee on joku hyvinkin hip uros, jota lyhyen ajan sisällä käytetään useammallekin nartulle. Tietysti tässä riskinä on toki se, että jos uros sitten periyttääkin voimakkaasti jotain ongelmaa, ne ongelmat ilmenevät sitten näissä useammissa pentueissa kerralla.
Terveysriskeistä puhuttaessa on tietysti todettava että jokainen yhdistelmä on jonkun tasoinen riski. En usko täysin puhtaisiin, virheettömiin linjoihin, uskon vain riskien selvittämiseen, tiedostamiseen ja sitä kautta yritykseen minimoida ja välttää pahimpia ongelmia. Jonkun verran pystyy minimointia tekemään seuraamalla koiria sisaruksineen jonkun vuoden ennen jalostuskäyttöä sillä on sairauksia jotka puhkeavat yleensä alle 4-vuotiaina. Afgaaninvinttikoiran nuoruusiän harmaakaihi on esimerkiksi sellainen joka ei usein näy vielä vuoden ikäisellä silmätarkastuksessa, mutta 4-vuotiaalta sen voi jo havaita. Nuorena puhkeavat myös monet allergiat ja autoimmuunitaudit, OCD, jotkin syövät, kilpirauhasongelmat, monet sydänongelmatkaan eivät näy ennenkuin hieman varttuneemmalla ikää. Mikään autuaaksi tekevä rajapyykki ei tietenkään ole koiralla edes se 4-5 vuotta ikää ennen astutusta, mutta varsinkin narttujen kohdalla siinä tulee raja vastaan. Ainahan koira voi sairastua johonkin sen jälkeenkin. Täysin terveyden voi arvioida vasta koiran kuoltua tai elettyä hyvin vanhaksi, ja toisaalta koiran oma terveys ei välttämättä kerro mitä se periyttää, yksin ja yhdessä valitun kumppanin kanssa. Sinänsä wanha wiisaus: "Sukutaulu kertoo millainen koiran tulisi olla, tulokset kertovat miltä se näyttää, jälkeläiset kertovat mitä se todella on" pätee tavallaan myös terveyteen - Sukutaulusta voimme uumoilla mitä koiran takaa saattaisi tulla, sen tulokset - tai tässä tapauksessa ihan eletty elämä, rakenne, sen seuraaminen - kertovat meille miltä se näyttää, mutta vasta jälkeläisistä näemme, onko se ehkä kantaja jollekin ominaisuudelle tai ongelmalle mikä ei siinä itsessään näy.
Eräs peruste nuoren uroksen käytölle on ollut myöskin pelko sperman laadun heikkenemisestä tai libidon katoamisesta vanhemmiten. Aivan juniori-ikäisen uroksen käyttöä tämä tosin ei mielestäni puolla. Liian nuori uros ei vielä edes tuota spermaa kunnolla tai libidoa ei löydy koska se on vielä vauva eikä tajua mitään kukkien ja mehiläisten päälle. Noin yleisesti sanotaan että uroksen sperman tuotanto on parhaimmillaan 2-5-vuotiaana ja siittiöiden määrä alkaa luontaisesti vähentyä vasta 6-8 vuodesta eteenpäin. Tällä tiedolla urosta ei siis kannattaisi käyttää ennenkuin kuin päälle 2-vuotiaana, koska vasta siitä eteenpäin sen suvunjatkamiskyky on parhaimmillaan. Tämän perusteella on myöskin ihan turvallista odotella sinne 4 vuoteenkin asti ennen jalostuskäyttöä. Mutta toki yksilölliset erot on otettava huomioon.
Libidon suhteen taas olen taipuvainen luottamaan luonnon arvostelukykyyn. Jos uros kadottaa libidonsa jo päälle 2-vuotiaana, tai sitä ei sille ollenkaan kehity, ehkäpä sen ole tarkoitettukaan jatkaa sukuaan. Tokihan ensikertalainen on aina ensikertalainen ja voi tarvita hieman ohjausta että homma onnistuu, mutta libidon puute aikuisella uroksella on minulle merkki siitä että kannattaa ehkä vaihtaa urosta kokonaan, eikä niinkään siitä että sitä ei ole tajuttu käyttää tarpeeksi nuorena. Miellän vahvan suvunjatkamisvietin osaksi koirien elinvoimaisuutta, ja jos se on selvästi puutteellinen tai todellakin hiipuu iän myötä, kannattaisi asialle tehdä jotain - hakea vaikka vahvistusta sellaisesta linjasta jossa tuo ominaisuus on kunnossa.
Joskus on tietysti hieman pakottavampia syitä, eivät niinkään valintakysymyksiä sillä tavalla kuin aiemmin käsitellyt seikat. Ajoitus on yksi sellainen asia. Jollekin tietylle nartulle voisi sopia tietty nuori uros kertakaikkiaan mahtavasti, mutta nartun iän vuoksi ei voi odottaa että uros saa ikää lisää. Narttu voi siis olla jo 6-7-vuotias ja saada juoksunsa vain kerran vuoteen, ja sillä tahdottaisiin vielä teettää viimeinen pentue. Siinä on sitten edessä päätös - Nyt tai ei ollenkaan. Vai löytyisikö kuitenkin vanhempi uros jolla päästäisiin samaan lopputulokseen kuin sen nuoremman kanssa? Voisiko nuorempaa urosta hyödyntääkin vasta seuraavassa sukupolvessa tämän nartun tyttärelle? Tai sitten ehkä onkin niinpäin että nartulle on ollut valittuna joku muu uros, mutta astutus ei syystä tai toisesta onnistu. Ja kakkosvalinta on sitten esimerkiksi uroksen poika, joka on vielä nuori, mutta A-vaihtoehdon epäonnistuttua tartutaan suunnitelmaan B, vaikka muussa tapauksessa olisikin vielä odotettu.
Eräs ajoitukseen liittyvä asia voi liittyä elämän muihin aspekteihin - Kasvattajan oma elämäntilanne voi sallia astutuksen ja pentujen hoidon nyt, mutta ei ehkä enää vuoden tai kahdenkaan päästä. Elämäntilanne muuttuu - perhekiireet, työkiireet, lisäopiskelut, remontointi tai uuden talon rakennus, on monia asioita jotka voivat tehdä elämästä hektistä ja jättää kasvatuksen hetkeksi tauolle. Ja tietyn uroksen käyttäminen tietylle nartulle ennen sitä voi antaa työkaluja tulevaisuuteen, pedataan sitä hetkeä kun on mahdollista tarttua uudelleen kasvattamiseen. Ehkäpä tällaisia asioita kohdatessa voisin itsekin taipua käyttämään nuorehkoa urosta, vaikka mieluummin aina kohtuullisesti odottaisinkin.
Iäkkäämmän uroksen käyttökin tuntuu toisinaan herättävän kysymyksiä ja vastustusta. Itse en pidä sitä ollenkaan pahana. Oman pentueeni isä oli 7-vuotias kun tuotin siitä spermaa pakasteena Suomeen - tavara oli priimaa ja syntyi 6 pentua. Salukini isä oli noin 10-vuotias harmaakuono kun astui sen emän Basman ja siitä syntyi 5 elinvoimaista pentua. Toki vanhemman koiran kohdalla on otettava huomioon se mahdollinen spermanlaadun heikkeneminen, jos haluaa pelata varman päälle sen voi iäkkäämmältä urokselta ihan tarkistaa ennen astutusta. Mutta osa uroksista on kyllä viriilejä ja kykeneväisiä veteraaneinakin, ja itse tietysti hyvin mielelläni käyttäisin sellaista urosta, jos se itse ja sen lähisuku ovat vielä pysyneet perusterveinä. Kaipa se aloittelevan kasvattajan silmin tuntuisi riskien minimoimiselta ja toisaalta vielä seniori- tai veteraani-iässä innokkaasti astuva uros kielisi myös jälleen elinvoimastakin.
Suoritetaan siis keltanokan yhteenveto - Jos mahdollista, käytän narttuja vasta 4-vuotiaina, uroksia aikaisintaan 4-5-vuotiaina. Voin ehkä pystyä perustelemaan itselleni hieman päälle 2-vuotiaan uroksen käytön, mutta melko pakottavat syyt pitäisi olla että käyttäisin alle 2-vuotiasta. Tämä tietysti siksikin, että oma tiedonkeruuni on vasta aivan lapsenkengissä, taustojen osalta olen pitkälti muiden rehellisyyden ja avoimuuden varassa. Varsinainen ns. perstuntuma syntyy vasta ajan myötä, sitä ei voi hoputtaa. Niinpä minulle juuri nyt kaikkein hyödyllisintä on odottaa, malttaa ja seurata, sekä omia koiria sukulaisineen että myös muiden kasvattajien erilaisia jalostuspäätöksi ja niiden tuloksia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti