Kuinka olla sokeutumatta omalle rodulleen?

Olen lukenut viime aikoina mielenkiinnolla kaikenlaisia kasvattajahaastatteluja joita olen käsiini saanut. Yksi asia, joka erityisesti pistää silmääni, on että kysyttäessa rodulle tyypillisimmistä terveysongelmista lähes jokainen kasvattaja, rodusta riippumatta, kertoo kuinka hänen oma rotunsa on perusterve, ei mitään isompia ongelmia. Saatetaan mainita että on toki jokin yksittäinen vaiva jota "joskus tavataan" mutta ei toki omissa kasvateissa sellaiseen ole törmätty, tai sitten tuo vaiva on jo aikaa sitten saatu karsittua pois niistä. Näiden kasvattajien rotuina on ollut kuitenkin melkoinen variaatio koiria laidasta laitaan, joten mitä sitten oikein on tämä puhe ylijalostetuista koiraroduista, rakenteellisista ylilyönneistä jotka ovat johtaneet pahoihin terveydellisestä ongelmiin? Mietin aivan erityisesti erästä englannin bulldoggeja kasvattavaa ihmistä. Käsittääkseni rodulla on terveyteen ja elämiseen liittyviä vaivoja melko reilusti.Pahimmillaan ne eivät pysty lisääntymään luonnollisesti, keisarinleikkaukset lienevät aika arkipäiväisiä (varataan jo valmiiksi etukäteen kun tiedetään laskettu aika), lyttykuono tuottaa kaikenlaisia isompia ja pienempiä hengitystieongelmia, ylettömät naamarypyt keräävät likaa ja tulehtuvat herkästi jne. Kuitenkin tässäkin haastattelussa mainittiin terveysongelmaksi jokin yksittäinen vaiva, olkoon nyt vaikka  kirsikkasilmä. Muista asioista, noista lisääntymisongelmista esimerkiksi, ei mainittu mitään.

Paljon ovat olleet tapetilla eri rotujen liioitellut piirteet ja jalostuksen muokkaamat karikatyyrit. Paljon näkee kuvia joissa näkyy kuinka paljon rodut ovat muokkaantuneet sadassa vuodessa - kuinka aiemmin terverakenteisista koirista on kehittynyt melko pelottavia ääripäitä lähtötilanteeseen nähden. Saksanpaimenkoira lienee yksi kovasti tapetilla ollut esimerkki. Koska itse kasvoin kahden saksanpaimenkoiran kanssa (opettelin ryömimään niiden valvoessa, äitini juoksenteli viimeisillään jälkikokeessa minua odottaessaan) olen seurannut rodun kehitystä surullisena. Nuo 80-luvun koirat olivat vielä tasapainoisia, rakenteeltaan vankkoja, aitoja schäfereitä. 90-luvulla meillä oli yksi, Saksan tuonti, jossa jo näkyi orastavasti jalostuksen suunta, samoin lehdistä muistan jo tuolloin ihmetelleeni kummallisten luiskaperien trendiä. Nykyajan saksanpaimenkoiria sattuu jo katsellakin.. Valtavia etuosia ja heikkoja takaosia, vaappuvia kintereitä - ja missä ovat ne oikeanlaiset, voimakkaat, maata voittavat työkoiran liikkeet? Missä on se kestävä ravaajatyypin koira?

Herääkin kysymys - Missä vaiheessa ihmiset oikein sokeutuvat omille roduilleen? Miten on edes mahdollista että tähän pisteeseen päästään? Eivätkö kasvattajat herää näkemään kasvattejaan objektiivisesti ja miksi tuomarit näyttelyissä palkitsevat täysin epäterveitä ääripäitä?

Siteeraan tämän tekstin yhteydessä Constance O. Millerin Gazehounds: The Search For Truth. Tämä totuus tosin on aivan alunperin Darwinin käsialaa, tässä vapaasti käännettynä:
" Valintaprosessissaan ihmisellä on taipumus lähes poikkeuksetta pyrkiä äärimmäisyyteen. Hänellä ei ole rajoja yrittäessään jalostaa hevosista ja koirista niin nopeita tai toisista niin vahvoja kuin vain mahdollista. Harrastuksen puitteissa jalostettujen eläinten (vrt. hyötyeläimet) kohdalla tämä periaate on vieläkin voimakkaampi; Muodissa, kuten näemme myös vaatetuksessa, mennään aina aivan äärimmäisyyksiin. Ihminen valikoi ja levittää muunnelmiaan täysin omien päähänpistojensa ja mielihalujensa mukaan, eikä itse olennon omaksi parhaaksi. Hänen huomionsa kiinnittää aina merkittäviin muutoksiin.. Hän keskittyy lähes poikkeuksetta muuttamaan ulkoisia piirteitä, ja kun hän onnistuu siinä samalla muokkaamaan myös sisäelimiä, on suuri mahdollisuus että hän samalla heikentää kokonaisuutta. Luonnon valinta usein hylkää ihmisen heikot ja oikukkaat yritykset tehdä parannuksia; ja jos ei, niin lopputulos on silti liian erilainen."

Kyseinen sitaatti kertoo, että asiat eivät ole juurikaan muuttuneet sadassa vuodessa. Ihmisiä kiehtoo kaikki mikä erottuu. Myönnän sen toki itsekin - jos rivissä on viisi tavanomaista black & tan väristä koiraa ja keskellä yksi hopeainen blue brindle, huomio kiinnittyy siihen brindleen. Jos all-round tuomari tuomaroi rotua joka ei ole hänelle itselleen kovin tuttu, lienee luontaista valita voittajaksi koira joka jälleen erottuu joukosta - on vähän ryhdikkäämpi kuin muut, vähän karismaattisempi, jolla on lennokkaammat askeleet. Toisaalta on sitten ihan eri kysymys onko kyseinen koira myös terverakenteinen ja rotutyypillinen.

Tämä erottumisen tarve (josta on etua nimenomaan kun kisataan näyttelyissä ryhmä- ja BIS-kehissä) on kuitenkin alkanut luoda eri rotuihin variaatiota, jota kutsutaan monesti nimellä "All-American Showdog". Eri rodut ovat jakaantumassa kahteen tyyppiin - Ovat ne kohtuulliset, rotytyypilliset, ehkä hieman vaatimattomammat koirat ja niiden vastapainona ääripäät - Koirat joilla on paljon kaulaa, paljon takakulmauksia, suuremmat tai lähes veistoksellisesti kulloisenkin trendin mukaan trimmatut turkit, silmiinpistävä ryhti, ylettömät takakulmaukset ja usein liioiteltu ulottuvuus liikkeissä. Tämä näkyy erityisen selvästi kun selaa amerikkalaisten BIS-sijoittujien kuvia - vaikka rotuskaala on kirjo, tuntuu kuin koirilla olisi yhteinen tyyppi jota vielä korostaa amerikkalaistyylinen tapa seisottaa rotu kuin rotu päätä kohti taivasta venyttäen.

Ihmisillä on myös selkeästi tarve "hienostaa" rotujaan. Lainaan jälleen Constance O.Millerin kirjaa, tällä kertaa esimerkkinä borzoin ensimmäiset brittituonnit. Miller kertoo kuinka siihen aikaan brittiläisille vieraasta rodusta oli enemmän piirroskuvia kuin valokuvia kertomassa millainen rodun kuului olla. Piirroskuvat olivat ajan hengen mukaisesti hieman tyyliteltyjä - kuonot olivat suipompia, selkälinjat köyrympiä, ylipäätään rotutyypilliset hienoiset piirteet liioiteltuja taiteen nimissä. Kun katsoo valokuvaa ja piirrosta samasta koirasta, eron huomaa - piirroksessa koiran pää on pieni ja kuono kapea, ja valokuvassa koiralla on vahva pää ja kuono-osa. Mutta britit ottivat taiteen oppaakseen jolloin E.C Ash toteaa rodusta seuraavasti (vapaa käännös):
"Kun borzoi ensi kerran saapui Englantiin, ne olivat riittävän vahvoja peitotakseen suden, mutta moderni borzoi ei pystyisi enää siihen tehtävään, ei vaikka jollain niistä vielä olisi luonnetta yrittääkseen. On erikoista huomata huomata että tässä maassa lujuus ja voima aina uhrataan ominaispiirteiden ja kauneuden edestä."

Hieman pelottavaa mielestäni on, että nykyajan afgaanitkin ovat alkaneet muistuttaa niistä piirrettyjä karikatyyrejä. Taiteessa ja tyylitellyissä piirroksissa on toki hyväksyttyä että koiralla on suuri hulmuava turkki mutta siihen nähden kaulaa kuin lipputangossa, siellä latvassa suhteettoman pieni pää (mutta iso topknot), ja että koiran liikkeet kuvataan niin lennokkaina että takajalka nousee selkälinjan tasolle - Mutta en totisesti tahdo nähdä sellaista afgaania silmieni edessä elävässä elämässä!

Meiltäkin löytyy pitkiä selkiä, laskevia selkälinjoja, ylettömiä takakulmauksia, turhaa energiaa syövää korkeaa takapotkua. Eivätkä toinen rotuni salukitkaan ole immuuneja näille ongelmille. Salukeissa vielä enemmän mietin mitä laukkatyypin rotu tekee niillä kilometrin pituisilla takakintuilla - Afgaaneissa sentään osalla takakulmat ovat vain kinnerkarvojen luomaa illuusiota. (joskin tuntuu että tapa pöyhöttää niitä kulmien luomiseksi on saanut osan hakemaan efektiä myös oikeasti rakenteessa, mikä ei ole ollenkaan hyvä asia).

Tartunkin nyt vielä ihan erityisesti takakulmauksien ylijalostamiseen. Se ei ole erityisesti vinttikoirien ongelma, se on aivan yleismaailmallinen ilmiö lähes joka rodun parissa. Jostain syystä erityisesti takakulmauksista ajatellaan että mitä enemmän, sen parempi.
Constance O.Miller mainitsee myös liioitellut takakulmaukset. Hän siteeraa The Dog, Structure and Movement-kirjaa jonka on kirjoittanut Dr. Smythe: (vapaa käännös)
" Liiallisen kulmautuneisuuden (tarkoittaen sääriluun pidentämistä niin että takajalka asettuu paljon rungon taakse) sivuvaikutukset aletaan vasta hiljalleen ymmärtää, ja on erittäin todennäköistä että ajan mittaan joudumme ottamaan askelen taaksepäin ja jalostamaan pois ylettömiä takakulmauksia ettemme välttääksemme luomasta rampaa rotua. Lonkkadysplasia on vain yksi monista vioista joita moderni muoti koiran "rakennustaiteessa" edistää."

Constance jatkaa sitaatin jälkeen omaa tekstiään ja korostaa kuinka tärkeä asia on koko eläimen tasapaino - seisoessa kuin liikkeessäkin. Sen sijaan näemme hänen mukaansa yksittäisten erillisten osien ihannointia, hurjaa pikajuoksua näyttelykehissä joka ehkäisee näkemästä ylvästä ja kontrolloitua ravia joka vinttikoirilla tulisi luonnostaan olla, ja kuinka luonnottomasti asetellut ja järkyttävän epätasapainoiset mutta kovin muodikkaat rotutyypit ovat tulleet hyväksytyiksi oikeanlaisina. Hän myös toteaa että vaikka tämä kyseinen ongelma ei ole yksin minkään ainoan rodun pulma, kaikkein kärkevimmin se koskettaa nykypäivän afgaaninvinttikoiria. (Niin, nykypäivän, kirjoittaa Miller. Kirja on kirjoitettu vuonna 1988, melkein 24 vuotta sitten. Jos afgaaninvinttikoira on tuolloin ollut ylenmäärin takakulmautunut ja muotivillitysten pilaama, mitä se on tänä päivänä?)

Toki tämä ei tarkoita että kaikki ylikulmautuneet koirat olisivat lonkkavikaisia. Mutta rakenteessa asia on niin, että jos muutat yhtä asiaa, tulet tahattomasti muuttaneeksi toistakin asiaa. Elävä olento hakee aina balanssia. Usein koira kompensoikin liikoja takakulmia suoristamalla etuosan kulmauksia. Kun sitten taas halutaan pitää takakulmat, mutta saada parempia etuosia, aletaan nähdäkin jo aivan omituisia etupään rakenteita. Rintalastan pää työntyy eteenpäin pulunrinnaksi, kaulan kiinnitys siirtyy kummallisesti eteenpäin, lavatkaan eivät ole siellä missä pitäisi. Näyttävimmät ja huomiota herättävimmät liikkeeta taas ovat koiralla joka juoksee pää takakenossa taaksepäin - mutta kuinka tervettä on liikunta jossa koira ei käytännössä näe mihin se astuu?

Palataan vielä afgaaneihin. Rodun pitäisi olla hyvin fyysinen, voimakas, nollasta sataan koira, joka kykenee sinkoamaan täyteen vauhtiin sekunnissa täydestä stopista. Afgaanin tulee luonnostaan pitää takajalkojaan vapaana ollessaan hieman runkonsa alla. Se on sille luontaisin olomuoto vaikka näyttelyihin se opetetaankin sietämään myös jalkojen asettelua taakse. Jos koiralla on takakulmia liiaksi, se joutuu asettelemaan ne vapaanakin seistessään runkonsa taakse. Jotta se siitä sitten pääsee täyteen laukkaan, se joutuu ensin kokoamaan itseään, mitä sen ei pitäisi tarvita tehdä.

Yhdistän liioitellut takakulmaukset myös lihaskunnon ylläpidon haasteeksi. Ylipäänsäkin epätasapainoinen rakenne näkyy myös siinä, etteivät lihakset kehity helposti oikeisiin paikkoihin sekä siinä että koira menee helpommin jumiin. Jos liioitellun takaosan parina on suora etuosa, tulee etuosalle ylimääräistä rasitetta ja se menee herkemmin jumiin. Jos koira on hieman pitkähkö yhdistettynä liioiteltuun takaosaan, sen ristiselälle kohdistuu turhaa rasitetta. Koiran lihaksisto menee siis herkemmin jumiin ja se tarvitsee säännöllisempää ylläpitoa ihan normaaliarjessakin kuin tasapainoisemmin rakentunut koira. Puutteet tai ylilyönnit rakenteessa aiheuttavat myös vanhenevalle koiralle ylimääräistä painolastia. Koira tavallaan romahtaa kasaan aiemmin kuin tasapainoinen yksilö jolla lihaksistokin tulee kroppaa paremmin ja kompensoi.

Mitä siis tulee takakulmiin, oma mielipiteeni on, että vähemmän on enemmän. Ei koiran missään nimessä tule olla täysin suora sen enempää edestä kuin takaa, mutta ihan omalla lyhyellä kokemuksellakin olen käytännössä todennut että hitusen vähemmän on huomattavasti funktionaalisempi ja toimivampi kuin paljon enemmän. Toimiva takaosa on kuitenkin se vinttikoiran moottori, se mistä sen voima liikkeessä on lähtöisin. Sivuprofiilissa tietysti kulmautunut takaosa voi olla jonkun mielestä linjakaskin, mutta keskittyisin mieluummin koko paketin toimivuuteen, mittasuhteisiin ja tasapainoon, kuin yksiulotteisesti siihen sivukuvaan.

Palatakseni vielä alkuun, omalle rodulleen sokeutumiseen, myönnän että sisälleni hiipi pelko, kun selasin taas kerran jonkun näyttelyn voittajakoirien kuvia. Siinä oli spanieleita, settereitä, englanninvinttikoiraa, aikamoinen kasa koiria joiden kuvia katselin jotenkin järkyttyneenä. Olin muodostanut niistä käsitykseni jo lapsena sen aikaisten kirjojen perusteella ja nyt edessäni olevat hädin tuskin mahtuivat siihen mielikuvaan. Seisotettu kovin yliampuvasti, yhdistävänä tekijänä kaikilla juurikin nuo ylettömät takakulmaukset, tasapaino ja kohtuullisuus kadoksissa. Todellakin all-american showdog. Luotu erottumaan BIS-kehässä.
Ja sitten kohdalle tuli afgaani. Se oli se kaikkein pelottavin juttu. Ei siksi että olisin aivan erityisesti järkyttynyt, vaan päinvastoin siksi, että se näytti minusta.. No, ihan vaan afgaanilta. Ei nyt ehkä silmääni kaikkein miellyttävin yksilö, mutta ei sen katselu myöskään sattunut silmääni niinkuin niiden muiden, jopa salukin.  Silloin mietin olenko itse sokeutumassa? Olenko jo sokeutunut? Jos suunnilleen kaikki muut siinä joukossa olivat liioiteltuja näyttelykoiria, miten afgaani olisi voinut olla se ainoa joka oli kohtuullinen ja terve? Ei se todennäköisesti ollutkaan. En ehkä ole vielä täysin sokeutunut rodulleni, mutta silmä on jo tottunut katsomaan näitä erilaisia. Ja se lienee se ensimmäinen askel kohti sokeutumista, jos ei tässä vaiheessa asiaa jo tiedosta ja yritä pitää itseään valveilla.