Afgaaninvinttikoiran alkuperä, OSA: 1 - Itämainen metsästyskoira

Nykypäivän afgaaninvinttikoira on kulkenut pitkän matkan. Keski-Idän haastavissa elinoloissa syntynyt metsästäjä tunnetaan nykyään näyttelykehien eleganttina kaunottarena. Länsimaissa muovautuneen hohdokkaan näyttelykoiran silkkisen turkin alle, sen geeniperimään, kätkeytyy kuitenkin rodun todellinen historia älykkäänä ja pelottavan tehokkaana metsästäjänä. Jotta voisimme ymmärtää rotuamme kunnolla, sen luonnetta sekä oikeanlaista rakennetta, olisi meidän tarpeen tuntea sen lähtökohdat - Se miksi rotu aikanaan kehittyi sellaiseksi kuin kehittyi.

Afgaaninvinttikoira tunnetaan kotialueellaan nimellä tazi. Persian Dictionary antaa sanalle tazi kaksi merkitystä: 

1) Arabiasta kotoisin oleva 

2) se/hän joka laukkaa. 

 Tazi tarkoittaa myös puhdasta, aitoa, koiriin liitettynä se tarkoittaa vinttikoiraa. Tazi palang taas tarkoittaa gepardia eli “häntä joka laukkaa”. Tazi sanana liittyy siis nopeuteen, puhtauteen ja arabialaiseen alkuperään. Lisäksi on muistettava että tazi ja saluqi tarkoittavat samaa asiaa kahdella eri kielellä - pitkäraajaista metsästävää vinttikoiraa kutsuvat toisen alueen ihmiset taziksi kun taas toisella alueella asuvat nimeävät saman koiran saluqiksi. (Näinhän meillä länsimaissakin aluksi niputettiin molemmat rodut saman nimikkeen, persian vinttikoiran, alle).

Tazin historia ulottuu satojen, jopa tuhansienkin vuosien päähän, aikaan jolloin tämän tyyppiset koirat ensimmäisen kerran ajautuivat Afganistaniin ja sen lähi-alueille Keski-Idästä. Niitä joilla oli tihein turkki alettiin kasvattaa vartioimaan laumoja sekä metsästämään pienempää ja suurempaa riistaa ja petoja. Niillä oli mantelinmuotoisissa silmissään terävä näkökyky, ne näkivät pitkälle. Ne olivat tunnettuja ongelmanratkaisukyvystään, kyvystään ajaa riistaa näön avulla sekä kalkuloida tehokkaasti ajoa pystymällä ennakoimaan pakenevan saaliin käännökset ja juoksusuunnat. Tazilla oli pitkät jalat ja voimakkaat lonkkaluut jotka olivat leveälle asettuneet ja sarvennaiset jotka erottuivat selvästi. Tämä uniikki rakenne mahdollisti paremman joustavuuden niiden juostessa kivikkoisessa ja vaikeassa maastossa. Tazi kykeni pysähtymään kuin seinään ja samalla valmiina uuteen käännökseen vaikka “kolikolla” ilman että nopeus kärsi suunnanmuutoksesta, ja sitten jälleen suuntaamaan saaliin perään suurella voimalla. Ne olivat suosittuja metsästäjiä ja tunnettiin koirina jotka pystyivät tappamaan jopa lumileopardeja ja susia ilman ihmisten apua. (Toisaalta on jonkun verran väitelty saalistivatko ne ihan oikeasti lumileopardeja, vai ovatko nämä tarut ja puheet vain ensimmäisiä afgaaneja britteihin tuoneiden länsimaisten ihmisten romantisoitua liioittelua tai alkuperämaan väen hieman liioittelemia “kalajuttuja”.) Paikalliset uskovat sen olleen juuri se koirarotu joka valittiin mukaan Nooan arkkiin, ja sen vieminen maasta oli pitkään kiellettyä.

Dokumentoidusta historiasta ei löydy kuin harvoja viittauksia tazeihin, mutta tämä johtuu pitkälti siitä ettei näiden alueiden kulttuureilla ollut tapana muutenkaan kirjoittaa historiaa kovien kansien väliin. Uzbekistanista, läheltä Jangikazkania, Kizilkum aavikolta peräisin on yksi petroglyfi ajoitettuna 3100eaa – Siihen on kuvattu ”lentävä tazi” joka selvästi on hapsullinen. Tunnetuin selvästi afgaaniamme muistuttava koira lienee kuvattu 1813. Kuvassa on mies jousen kanssa rinnallaan musta ja melko karvainen vinttikoira. Monet kirjat kertovat Balkhin luolista Baluchistanista löydetyistä muinaisista luolamaalauksista joihin oli kuvattu tazeja, mutta tarkemmat selvitykset ovat osoittaneet niiden olleen satua. Kyseisellä alueella ei edes ole kuvatun kaltaisia luolia eikä maalauksista koskaan ole saatu mitään kuvia todisteiksi.

Ihmiset vaelsivat nomadeina karussa maastossa, tasangoilla ja erämaassa paimentaen lammaslaumoja. Aluksi pysyvää asutusta oli hyvin vähän. Tazit seurasivat nomadeja, ne pitivät lammaslaumat koossa. Jos jänis tai gazelli ilmaantui näköpiiriin, koirat ajoivat sen kiinni – ajon jälkeen koirat saavat nostettiin hevosen selkään ja siellä ne saivat matkata kunnes ovat tasaantuneet ja jaksoivat taas varmasti kulkea karavaanin vierellä. Ajot saattoivat kestää monia kilometrejä kerrallaan – vaadittiin sitkeyttä, kestävyyttä, taistelutahtoa. Rakenteelta vaadittiin vahvuutta, ketteryyttä ja nopeutta. Koira ei saanut mennä helposti "rikki". Ihmiset eivät kuitenkaan olleet riippuvaisia tazien tuomasta saaliista, mukana kulkeva lammaslauma takasi kyllä lihansaannin vaikka niitä teurastettiinkin vain säästeliäästi. Tazien saaliit toivat vaihtelua, olivat herkuttelua.

Myöhemmin osa nomadeista alkoi asettua aloilleen, toiset vaelsivat edelleen osan vuodesta laitumilla. Alkoi syntyä kyliä maanviljelyksen ympärille. Ihmiset metsästivät gaselleja, villiaaseja, villisikoja sekä kalastivat. Tasankojen villieläimet olivat hyvin nopeita, ja nyt tazien rooli korostui ravinnon tuojina. Kotieläimiä ei nyt syöty vasta kuin viimeisenä vaihtoehtona.

Tazit olivat arvotavaraa, niistä pidettiin hyvää huolta. Sanonta “Highest dogs belong only to the highest men”, (korkea-arvoisimmat ihmiset omistavat arvokkaimmat koirat) sopi tähänkin. Nomadienkin parissa tazit olivat statussymboli. Jokaisella heimolla oli hierarkiansa, päällikkönsä ja loput jäsenet kuuluivat mukaan verisiteiden tai avioliittojen kautta. Varakkuutta ei myöskään mitattu kullalla tai muilla arvotavaroilla – Rikkain oli se kenellä oli eniten eläimiä laumoissaan. Heimoissa oli myös eroja, toiset heimoista olivat arvostetumpia kuin toiset. Ja näillä arvostetuimmilla oli myös laadultaan parempina pidettyjä tazeja.

Aloilleen asettumisen jälkeen syntynyt rikas yläluokka piti tazejaan kennelissä (Tazi-khane) ja niistä huolehti oma “kennelpoika” eli tazi-ban / yuz-ban / yuz-bashi. Oli ammattina arvostettu vaikka kuuluikin palvelijoihin ja otti kunniaa koiriensa taidoista.

Alkuperäalueen suhtautuminen koiriin oli tietysti myös aivan erilaista kuin meillä länsimaissa. Niitä, kuten kaikkea muutakin, joko siedettiin tai vaalittiin, asiasta riippuen, Allahilta peräisin olevana. Ylipäätään siinä missä länsimainen ihminen haluaa jalostaa ja parantaa vähän kaikkea mahdollista, tuolla ei tällaista tarvetta ollut. Kaikki hyväksyttiin ja elettiin esimerkiksi luonnon asettamilla ehdoilla, vaikka tarkoittikin myös melko karua ja haastavaa arkea. Uskonto saneli myös osansa, osansa oli perinteellä. Pääpiirteittäin koira eläimenä oli saastainen, mutta koiranpito jotain tiettyä käyttötarkoitusta varten oli sallittua. Tazeja pidettiin nimenomaan metsästyskäyttöön ja tämän hyötykäytön takia ne olivat erityisiä. Katukoirista erosivat myös massiiviset ja usein hurjat vartiokoirat, joita pidettiin myös karkoittamaan petoja laumojen kimpusta. Tavallaan muita rotuja tai rotutyyppejä ei siellä sitten ollutkaan, ainakaan sellaisenaan kuin me niitä lokeroimme.

Tazien kasvatuksessakin määräävä tekijä olivat metsästysominaisuudet. Mitä parempi metsästäjä, mitä nopeampi ja sitkeämpi, sen arvokkaampi koira oli. Tyyppijalostusta ei tunnettu sellaisenaan kuin meillä eritoten nykypäivänä. Toki paikallisillakin oli omia mieltymyksiään, mutta kukaan ei keskittynyt viilaamaan oikeanlaista ilmettä tai hännänkiinnitystä. Pitkälti koirat lisääntyivät heimojen omien populaatioiden sisällä, sulhot valittiin käyttöominaisuuksien, maineen, taikauskon tai puhtaasti tunnesyiden perusteella. Monesti vaikuttivat myös heimon sisäiset suhteet, vähänkuin ihmistenkin välisissä naimakaupoissa. Vahvin elementti vaikuttamassa koirien kasvatukseen oli kuitenkin puhtaasti luonto itse. Aivan kuten myös ihmisten ja hevostenkin suhteen, luonnonvalinta karsi jalostuksesta heikot ja elinkelvottomat, ja sukuaan jatkoivat olosuhteisiin parhaimmin sopeutuvat, toimintakykyiset ja vahvat yksilöt.

Koulutus metsästystä varten alkoi jo pentuaikana. Kun tazi-ban huomasi potentiaalia kahden pennun leikeissä, toinen opetettiin seuraamaan saalista ja kun se väsyi, jatkoi toinen tazi siitä. Näin työskentelevät koiraparit olivat ihannoituja.

Maasto tarjosi vaihtelua, riistana jänikset, kettu ja gazelli. Gazelleja metsästettiin haukkojen kanssa – haukat opetettiin häiritsemään gazelleja syöksymällä niiden päätä kohti niin että kiinnitettiin lihan palanen kesyn gazellin sarviin. Metsästyspäivänä lähdettiin liikkeelle ratsain, miehet kuljettivat tazeja hevosen selässä edessään jotta niiden voimat säilyisivät itse jahtiin. Haukat vapautettiin etsimään saalista. Kun haukka paikallisti gazellin, se osoitti sen metsästäjille pyörimällä ilmassa sen yläpuolella. Haukan hyökkäykset erottivat gazellin laumasta ja hidastivat sen pakoa. Koirat päästettiin jahtiin ja ajo jatkui kunnes gazelli kaatui. Sen jälkeen koirat pitivät sen maassa kunnes metsästäjä pääsi paikalle tappamaan sen.

Uskaliaimmat metsästivät villiaaseja. Ne olivat haastavia, nopeita ja erittäin varovaisia eläimiä. Niitä pidettiin erittäin arvostettuina juuri haastavuuden vuoksi. Metsästys oli riskipeliä jossa saattoi menettää hevosensa, raajansa tai jopa elämänsä. Näiden gur:ien metsästyksessä kunnostautuneet tazit olivat todellista arvotavaraa, kennelinsä helmiä. Moni Shah paransi imagoaan onnistuneella gurin metsästyksellä, Shah Bahram oli aivan virtuoosi. Huvin vaarallisuudesta huolimatta hän vietti vapaa-aikansa jahdissa taziensa kanssa ja ansaitsi itselleen arvonimen Bahram Gur. Loppunsakin hän kohtasi kuinkas muuten kuin ratsailla.

Osattiin tazeja myös hemmotellakin - Sultan Mahmud Ghaznavi, nimensäkin perusteella kotoisin Ghaznista. Hän peri isältään pienen osavaltion ja muodosti siitä imperiumin. Hän vaali omia tazejaan ja halusi niille kultavillasta kudotut lämpimät takit sekä jalokivin koristellut pannat. Hänen jokaisella tazillaan oli oma henkilökohtainen hoitajansa huolehtimassa niiden tarpeista. Silti mitään tuhannen ja yhden yön satua tazit eivät kuitenkaan elelleet, niin että olisivat maanneet silkkityynyillä palvelijoiden löyhytellessä niitä palmunlehvillä – niinkuin usein länsimaisten ihmisten mielikuvissa. Kuvat 1900-luvun puolelta Afganistanin kuninkaallisista kenneleistä jo osoittavat että kennelit olivat isoja, kolkkoja kivirakennuksia ilman sen kummempia mukavuuksia. Mutta tämä kuuluu kategoriaan maassa maan tavalla – ei monilla ihmisilläkään asumukset noilla seuduin sen kummempia olleet. Ja samalla mentaliteetilla Sultan Mahmud Ghaznavin tazeilla vallitsi koiriksi todelliset kissanpäivät.

Lähteet:

Looking for Zardin – Bear Rowell – The Afghan Hound Review – September-October 2001

Gazehounds – The Search fo Truth – Constance O. Miller

Culture and Customs of Afghanistan - Hafizullah Emadi