Terveysasioista ja avoimuudesta

Terveysasiat ovat erittäin tärkeitä koirien jalostuksessa.
Sehän on fakta, eikö? Ei liene yhtäkään kasvattajaa joka ei tahtoisi kasvattaa nimenomaan terveitä koiria. Koiria joiden kanssa lääkärissä käynnit rajoittuvat lähinnä rokotuksiin ja ehkä tiedonkeruun kannalta tehtäviin terveystarkastuksiin.

Silti minusta usein tuntuu, että kaikesta muusta saa koirista kysyä, mutta ei terveydestä. Tuntuu että terveys on tabu. Jos etsit nartullesi urosta tai itsellesi uutta pentua, ja tahdot selvittää taustoja, pitää oikein kieli poskessa miettiä kuinka kysyt ohessa vielä terveydestäkin. Ettet vaikuttaisi siltä että koetat kaivaa likaa jonkun linjoista. Usein vastaus kattaa yhden lauseen, juu juu, perusterveitä ovat. Ja jos ihan oikeasti tahdot tietää onko jotain huomioitavaa lähisuvussa, sinun pitää joko tiedustella vielä kautta rantain muualta tai osata kysyä täsmäkysymyksiä kasvattajalta. Vaikka kaikki yleensä haastatteluissa listaavat hyvä terveyden kriteereissään korkealle, on kummaa miten vähän siitä oikeasti puhutaan. Jos kysyt lähisuvun liikkeistä, etuosista tai päistä, tahi näyttelymenestyksestä, saanet sitten kyllä tietoa suorastaan romaanin verran.

Toisaalta tämä toimii toisinkinpäin. Jos on kasvattaja joka miettii kahden uroksen välillä ja toinen kasvattaja rehellisesti selittää koko suvun ajoittaisista aivastuksista lähtien ja toinen taas sanoo että olen kasvattanut 30v ja ei sitten mitään ongelmia ole ilmennyt, kasvattaja varmaan hyvin usein valikoi tuon jälkimmäisen. Onko se sitten niin että jos jotain ei mainitse, sitä ei myöskään ole?

Totuuden nimissä - jos kasvattaja on kasvattanut 30 vuotta koiria eikä kohdannut mielestään yhtään ainoaa terveysongelmaa koko aikana, jossain on vika. Tiedän ihmisiä jotka ovat kasvattaneet vain muutaman pentueen ja jo niihin on mahtunut yhtä sun toista, pienempää ja isompaa. Jos konkari ei ole kohdannut mitään ongelmia, on kyse joko siitä ettei hän itse pidä niitä ongelmina, tai sitten siitä että hän on sulkenut silmänsä niiltä. Tai sekin tuntuu olevan yleistä, ettei mitään ongelmia pidetä perinnöllisinä. Onhan se helpompi selittää itselleenkin että tämä johtuu nyt antibiootista, tai tämä johtuu liiasta liikunnasta tai vääränlaisesta ruokinnasta tai ehkä jopa kuun ja Saturnuksen asennoista? Tottakai sekin on mahdollista että osasyynä johonkin tiettyyn vaivaan on vaikkapa nyt ruokinta tai muu omistajasta lähtöinen, mutta jos kaikki suvussa esiintyvät terveyteen liittyvät ongelmat ovat aina omistaja syytä, on kasvattajalla käynyt aika harvinaisen huono tuuri.

Onhan se varmasti myös sellainen vanha tapa, pinttynyt wanhan kansan kasvattajien tyyli että linjoissa ei ole mitään häikkää niin kauan kun ne pysyvät piilossa eikä niistä pukahda. Tokihan kaikki sellainen on huonoa mainetta itselle ja kasvateille. Tai sitten asioista voidaan puhua mutta enintään pienessä piirissä. Tietoa jaetaan ja huhuja leviää, todenperäisyydestä ei voi koskaan olla 100% varma, pinnan alla kuohuu, mutta ulkopinta pidetään virheettömänä ja tarpeen tullen voidaan ehkä asiat kieltääkin.

Nykyään meillä on kuitenkin sosiaalinen media, internet on avannut yhteyksiä, on keskustelupalstoja ja facebookia. Aivan tavallinen koiranomistajakin on päässyt ääneen, riviharrastajista on sukeutunut tunnettuja nimimerkkejä nettiin. On blogeja ja kotisivuja ja uusi avoimuuden aalto on nostamassa päätään. Avoimuuden perään kuulutetaan, terveysasioita nostetaan tapetille jopa Kennelliitonkin taholta. Uusi suunta on selvästi otettu mutta vanhat tavat ja sanoisinko tabut istuvat tiukassa. Edelleen on vaara saada myös lokaa niskaansa jos puhuu koiriensa terveydestä liian avoimesti. Moni on yrittänyt ja kohdannut mustamaalausta ja perääntynyt samantien. Osa on pitänyt linjansa hammasta purren, ja toisaalta saanut arvostustakin asenteestaan. Jopa osa kasvattaja konkareista on valveutunut ja lähtenyt mukaan uuteen aaltoon. Muutos on hidas, mutta tarpeellinen.

Itse kuulun niihin myöskin joiden mielestä olisi hyvä ennen pitkää saavuttaa täydellinen avoimuus koirien terveysasioissa. Tietojen pimittäminen tai ongelmien vähättely ei oikeastaan auta ketään. Eivät sairaudet sillä katoa ettei niistä puhuta tai ne lakaistaan maton alle. Toisaalta tiedonkeruun tulisi olla tasapuolista. On aivan yhtä tärkeää kertoa koiravanhuksesta joka eli perusterveenä 14-vuotiaaksi, kuin koirasta joka kuoli 4-vuotiaana sydänongelmiin. Kumpikin tieto on hyödyksi sille joka on kiinnostunut kyseisitä koirista. Tietysti avoimuus tarkoittaa myös sitä että terveysasioiden tulee olla kasvatuksessa prioriteettilistan kärkipäässä ihan oikeasti eikä vain paperilla, kauniina sanoina kasvattajahaastatteluissa. Mutta jos ovat, ei avoimuudesta pitäisi olla haittaakaan. Ja toisaalta on muistettava, että aina löytyy taatusti ihmisiä jotka eivät tekisi sitä yhdistelmää jonka sinä aiot toteuttaa, aina löytyy ihmisiä jotka tietävät paremmin ja jotka tekisivät toisin. Niin kauan kun itse seisot päätöksesi takana, ei tällaisen pitäisi sinuun vaikuttaa.

Olisi myös erittäin tärkeä luopua harhakuvitelmasta että löytyy täysin terveitä linjoja, puhtaita kaikista mahdollisista terveysongelmista. Toki sellaiset olisi hyvä olla tavoitteena, mutta samalla se on myös illuusio jota me emme voi tavoittaa. Valitettavasti eläimet, kuten ihmisetkin, ovat epätäydellisiä tässä suhteessa. Tiedätkö yhtään tuttavaasi jonka suvussa ei esiintyisi jotain terveysongelmaa? Huonoja polvia, sydän-ja verisuonitautia, allergioita tai astmaa, syöpää? Luulen että et. Vielä vähemmän näin on kun tarkastellaan koirasukuja jotka ovat vielä huomattavasti ihmisiä lyhytikäisempiä. Vähintään siellä on jokunen purentavika, hammaspuutos tai kivesvika. Vähintään jollakin menee maha sekaisin naudanlihasta tai on ollut pari silmä- tai korvatulehdusta nuorempana. Jokainen koira kantaa tutkitusti perimässään alttiutta 10-12 eri sairauteen, vaikka ei itse sairastuisikaan. Eivätkä kaikki sairaudet ole periytyviä, mutta itse mieluummin kartoitan kaiken mahdollisen. Vaikka tieto lisääkin tuskaa eikö kompromisseilta välty, mieluummin kuulen liikaa kuin liian vähän.

Voisi sanoa että on tietysti helppoa olla avoin niin kauan kun omat koirat ovat terveitä. Ehkä se koetinkivi jokaiselle avoimuuden puolesta puhujalle tuleekin vasta sitten kun omassa elämässä kohtaa jotain vakavampaa. Toisaalta tässäkin avoimuus voi osoittautua voimavaraksi. Kun vanhin koirani sairastui mysteerisesti  ja lopulta kuoli, olisin kaivannut vertaistukea. Olisi ollut hyvä asia puhua jonkun sellaisen kanssa joka on oman koiransa kanssa kokenut vastaavaa. Toisaalta syksyisen vuoristoradan aikaan en olisi kyennytkään asiasta ehkä blogia pitämään, jokainen romahdus ja diagnoosin jatkuva etsintä, sekä epätietoisuus tilan vakavuudesta oli sen verran rankkaa. Mutta nyt jälkeenpäin tarve avoimuuteen on oikeastaan vain korostunut kokemukseni myötä. Ehkä joku muu voi saada apua meidän tarinastamme jos jaan sen ja puhun siitä. Ehkä löytyy muita jotka ovat aiemmin kokeneet saman ja tunnistavat nyt oireilun. Todellakin se vertaistuki. Jos asioista ei puhuta, jos asioita vähätellään, katoaa myös mahdollisuus vertaistukeen, joko tilanteen ollessa akuutisti päällä tai jälkeenpäin. Ja siinä puhutaan jo ihan yksilän tarpeista kasvatuksen ulkopuolella. Jokaisen koiran omistajan oikeuksista.

Toivon että avoimuuden aalto jatkuisi vastaisuudessakin ja ihmiset uskaltaisivat puhua terveysasioista enemmän. Kyllä, rotumme ovat edelleen perusterveitä (saluki ja afgaaninvinttikoira) mutta ei se tarkoita etteikö terveydestä silti kannata puhua, eikä ottaa sitä itsestäänselvyytenä. Varmasti kaikkien toiveissa ovat koirat jotka elävät mielellään 12-14-vuotiaiksi ilman suurempia kommervenkkejä. Ja avoimuus on yksi tie jolla siihen määränpäähän voidaan pyrkiä.